Oikeastaan

Suomen historia 1970…

Tämä on historian filosofiaa. Anteeksi.

Varmaan tuon niminen kirja on ilmestynyt. Hyviä ja varteen otettavia Suomen historioita on joka tapauksessa kymmeniä.

Ne ovat kaikki välttämättömästi virheellisiä.

Perustelu: historia on emergenti ilmiö. Kuten on muuten myös elämä.

Tätä asiaa olen vuosikymmeniä kutsunut nimellä Haarautuvienpolkujen puutarha. Nimitys on siis siitä Borgesin novellista.

Sekäv on Ranken ”millaista se oikeastaan oli” että Braudelin ”pitkä kesto”, la longue durée, ovat epätyydyttäviä kuvailuja historiatieteen lähtökohdiksi. Ranken ”oikeastaan” (eigentlich) tarkoittaa, että voisimme saada riittävät tiedot esimerkiksi jostain sodasta tai kansainvaelluksesta ja vain niihin tukeutuen esittää ”tosiasioita” jaj tulkintoja. Pitkä kesto kuten esimerkiksi ilmastonmuutos tai maantieteen kuvaamat joet, vuoret ja meri, sisältää ajatuksen, että nuo yksiseliteisiltä vaikuttavat ilmiöt ovat välttämättömästi tai johdonmukaisesti sellaiisia kuin nyt näkemämme. Mannerlaatta sattuikin liikahtamaan tavalla, joka aiheutti hyvin pahoja tulivuoren purkauksia maanjäristyksineen niin että vuodenkierto meni sekaisin, ja auringon valosumman vähennyttyä muutamiksi vuosiksi eräät bakteerit alkoivat toimia odottamattomasti ja kirput lisääntyivät niin että rotat alkoivat parveilla – ja kohta oli Konstantinopolisssa rutto, jonka taloudelliset ja poliittiset vaikutukset olivat peruuttamattomia.

Max Jakobsonin ”Diplomaattien talvisodan” ihailtu alku – että vuorikiipeilijän syöksymiseen tyhjyyteen vaikuttaa myös painovoima – on kielikuvana aika huono. Ajatellen Suomen joutumista Talvisotaan – mitä se ihminen siellä vuorella kiipeili? Olisi pysynyt kotona akkansa vieressä. Tai jos nyt kiipeili, oliko hän aivan selvä tai mitä hän oli aamulla syönyt?

Emergenssin käsite on leviämässä luonnontieteistä. Ehkä mammutin sukupuutto ei ”johdu” vain metsästyksestä vaan muun muassa ilmastosta. Luultavasti mammutti pärjäsi mainiosti ikiroudalla mutta oli avuton ahdistettava suolla, jolla ihmisen kaltaiset räpistelijät liikkuivat vaivattomasti.

Kompleksisuus eli monimutkaisuus on olemassaolomme avaimia. Pikku blogikirjoituksen kannalta esimerkki kompleksisuudesta on juomalasi tai pikkuleipä. Juomalasi putoaa ja särkyy keittiön lattialle. Vaikka asia on noin arkinen, sen fysikaalinen mallintaminen on erittäin vaikeaa tai ehkä mahdotonta. Joitakin lasinmurusia päätyy kenkääsi, seuraavalla kerralla ei ja kolmannella kerralla lasi säilyy yllättäen ehjänä. Pikkuleivän (tai kananmunan) paistaminen tunnetaan sekä fysikaalisesti että kemiallisesti yksityiskohtaisen tarkasti, mutta ilmiö on erikoinen, koska sitä ei voi toistaa takaperin. Ei liene tekniikkaa, jota käyttäen paistetun munan saisi tuoreena takaisin ehjään kuoreensa. Katkenneen sormen voi usein ommella paikalleen mutta kaadettu tukkipuu ei taida lähteä kannolleen nostettuna millään keinolla kasvamaan, koska sen aineenvaihduntaan ja hengitykseen vaikuttaa niin monta sataa tekijää.

Ehkä onnistuisimme rakentamaan sellaisen aikakoneen, joita kertomuksissa kuvaillaan, ja käyttää sitä matkustukseen menneisyyden ytimeen tai tuleviin tähtiin? Sen tiedon (tieteen) mukaan, joka on nyt käytettävissämme, emme onnistu. Ei ole laskettavissa, mihin menneisyyteen tai mihin monista tulevaisuuksista joutuisimme.

Pesusieni on kolmiulotteinen labyrintti. Maailmankaikkeudesta emme tiedä, miten moniulotteinen se on, mutta neljä eli 3 + 1 ei riitä. Ehkä ulottuvuuksia on n – 1 tai ääretön määrä. Siinä tapauksessa myös tapahtumainkulkuja ja niiden selityksiä on äärettömästi.