Uusi

Meni 15 vuotta tajuta, ettei silmä ole poikkeus historian laeista.

Se meni näin. Hyvin kauan mietin, milloin vuoret ja tunturit keksittiin. Myös tässä blogissa olen käsitellyt kysymystä usein. Vastaukseni on ollut Goethe ja Schiller. Molemmilla on nuoruuden matkoiltaan kuvauksia Alpeilta ja myös eteläisen Saksan vuoristoista. Asia tulee aivan selväksi. Kovasti päästä huippasi.

Suomessa matkustettiin kirjoista ja kirjoituksista päätellen vielä 1920-luvulla Petsamoon näkemättä matkalla mitään erityisempää mainitsemisen arvoista. Suuren Lapin tutkijan Jakob Esaias Fellmanin kirjoituksissa vilahtaa ”satalakinen Luirotunturi”, joka tarkoittaa nykyistä kansallispuistoa, Saariselkää. Lönnrot ja Castrén eivät vaikuta erikoisen innostuneilta. Monet viisaat 1800-luvun kirjoittajat näkivät tunturimaassa lähinnä kurjuutta ja vastuksia. Joko se oli seutua, jonka Jumala oli vasiten hylännyt tai muuten vain kummallista maailmaa, jota tärkeämpää löytyi vaikka mistä.

Antologiani esipuheessa sanon, että Suomessa perustajat olivat Erkki Mikkola ja Kaarina Kari. Kirjoitin niin, koska luotan lukijoihini. He ihmettelevät, kuka ihmeen Mikkola ja mikä hemmetin Kari.

Jätän mainitsematta, että jäljet johtavat Ruotsiin. Uppsalan geologian opiskelijat perustivat yhdistyksen ja rakennuttivat ensimmäisen tunturituvan eli autiomajan Kungsledenin varteen (Abisko – Kvikjok) 1888. Yhdistyksestä kehittyi Ruotsin matkailuyhdistys.

Yksi todellinen kotimaa on Norja. Hiukan harmittelen, etten merkinnyt mihinkään muistiin sen vuoren nimeä, jonon noustaan hyvää polkua suoraan vuonon rannasta toista kilometriä, ja ylhäällä odottaa entisestä myllystä sommiteltu rakennus. Muistaakseni niillä on myös huipulle ja takaisin –juoksuja. Kokemuksesta sanon että kilometrin nousu on raskas. Tavalliselle suomalaiselle reppuretkeiijälle 400 metriä on sekin varusteiden kanssa aivan huomattavan suuri nousu.  Prominenssista on kirjoitus ja luettelo Wikipediassa. Se lähteenvaluma-alueista eli vedenjakajista, mutta kertoo aika paljon näköaloista. Kun Suomessa Halti on lähtökohta, seuraavat ovat Pallaksen Taivaskero, Yllästunturi, Kovddoskaisi ja Sokosti.

Tämän jutun kuvan vuori tarjoaa tietokoneen avulla hauskan havainnon. Katsokaa Mont Saint-Victoire ja klikatkaa ”kuvat”. Saatte sekunnissa pari sataa kuvaa tästä Välimeren seudun vuoresta, josta tuli Cézannellle päähänpinttymä ja maalaustaiteen modernismille keskeinen symboli. Cézanne maalasi kotoaan näkyvästä vuoresta useita kymmeniä tauluja, jotka eivät ole muunnelmia toisistaan. Värit vaihtelevat, mutta niitä on yleensä vähän. Vuorta ei esitetä komeimmalta kulmalta eikä tämä taiteilijalle läheinen ole ”oikea”, vaan vuorenharjan ja taivaan ääriviiva on muuteltu ja paranneltu. Nähtyään paraatikuvan, joita myydään postikortteina, vuorta ei tuntisi samaksi, ei edes samasta suunnasta esitetyksi.

Se pikkukaupunki, josta vuorta katsotaan, on nimeltään Pourrières, ja lähellä oleva isompi kaupunki on Aix-en-Provence.

Olisi tutkittava näkemisen historiaa. Sellaista tutkimusta ei kannata tukea kameran keksimiseen eikä optiikan sääntöihin eikä kahdella silmällä näkemiseen. Juuri taide ja ehkä etenkin reliefit osoittavat, että perspektiivin ongelmat on tunnettu erinomaisesti tuhansia vuosia. Jotta pylväs näyttäisi suoralta, se on oltava keskeltä hiukan pullistunut.

Tunturin katsomista miettiessäni päädyn siihen, että arkkitehtuurin funkis, siis edelleen hallitseva tapa suosia vaaka- ja pystysuoria linjoja ja suhteellisen tasaisia pintoja, on perua teollisesti tuotetuista palkeista, joista ehkä ensimmäinen oli ratakisko. I-palkki ja vastaavat uutuudet on luontevaa kiinnittää niiteillä – tai ruuveilla – ja yhtä luontevaa on valita suorakulma tai sen polikas 45 astetta. Luonnonmuotojen havaitseminen vaatii kouluttautumista, ja tässä tapauksissa kouluttautumista esteettisesti. Luulen että elantonsa tunturimaasta kiskova näkee tunturin erilaisena kuinturisti.