Hyönteispuurossa I

Kärpäset ovat pahimpia. Ei pysty hengittämään. Veden nieleminenkin on vaikeaa. Kaikki paikat ovat täynnä pieniä muistia kärpäsiä joiden keskellä kulkee kuin puurokattilassa.

Kokemus on oma. Se oli se kesä, kun istutettiin taimia Moskuvaarassa ja myöhemmin Rovaniemen Oikaraisessa avattiin linjoja metsän ojitukseen.

Mitähän mieltä kustantaja mahtaa olla, jos erehdyn sanomaan, että nyt taitossa oleva Lapin antologiani on kyllä testivalikoimaltaan poikkeuksellinen, mutta ei riittävän.

Liian myöhään mieleeni tuli, että Kansalliskirjastossa on kaikki Suomea koskeva kirjallisuus, siis muukin kuin suomenkielinen. Olin kyllä poiminut 1800-luvun kirjallisuutta talteenkin. Se näyttäisi olevan järjestelmällisesti saatavilla digitaalisena (doria-sivusto). En ollut huomannut, että jokin osa kirjallisuudesta on sivuutettu vähin äänin.

Erinomaisen hyvä ja eläväinen teos on britti Cutcliffe Hynen ”Through Arctic Lapland” eli läpi arktisen Lapin, vuodelta 1898.

Olin jättänyt syrjään sen matkakirjallisuuden, joka tunnetaan hyvin. Erilaisista tieteellisistä ja puolitieteellisistä käynneistä on uusia julkaisuja. Alan uranuurtaja oli tietenkin Carl von Linné, jonka 1732 tekemän Lapin matkan kuvaus oli olennaisesti ensimmäinen. Tutkija kertoo, että Ruotsin Lapissa on tuntureita! Kulkemisen tuskaisuus tulee esiin. Pääasia on kuitenkin kasvien ja hyönteisten kerääminen.

Hyne oli lähinnä seikkailija tai ehkä sittenkin tutkimusmatkailija. Hän itse kertoo huoanneensa, ettei kukaan ollut koskaan kulkenut matkaa, jollaisen hän oli saanut päähänsä. Karttapiirros osoittaa reitin, Norjan Vesisaaresta Inarin ja Kittilän kautta Tornioon.

Se on aika hurjaa, että vaihtoehtojen puuttuessa hän kulki toverinsa kanssa jalan Inarista Pokkaan ja siitä Muonion seudulle. Paikannimi ”Küistola” ei oikein selvennä asiaa.

Hynen suunnitelma oli mielipuolinen, varsinkin kun retkeily tapahtui heinäkuussa. Tunkeminen helleaikaan ja pahimpaan räkkään on tänäkin päivänä temppu, jota sietää varoa, vaikka on hyönteiskarkotteita ja kaikkea. Lisäksi yksityiskohtien ja maantieteen perusteella päätellen sangen uskottava kirjoittaja näyttää toden totta tulleen Vaskon seuduilta Saariselän kupeeseen, josta hän sitten lähti tavoittelemaan Ounasjokea ja tavoitti sen. Tuo reitti tarkoittaa maan hirveimpien aapasoiden ylittämistä, nähtävästi ainakin osin myös Posoaavan. Tekoaltaitten jälkeenkin siellä on edelleen lähes silmänkantamattomia soita, joille järkevä retkeilijä ei kerta kaikkiaan lähde. Suontutkijat ovat asia erikseen. Ja metsäntutkija Keltikangas kuvaa oman suonylityksensä, jota paikalliset asukkaat olivat pitäneet hullun touhuna ja selittäneet, ettei sieltä ole kukaan mennyt hengissä yli.

Toisenlainen Lappi avautuu mielenkiintoisina ja lopulta uskottavina väestön kuvauksina. Hynen mielestä venäläiset olivat järkevää väkeä, varsinkin kun heitä ei juuri nähnyt. Norjalaiset olivat jo olleet asialinjalla eli kiinnostuneita etenkin matkailijoitten rahavarojen hyväksikäyttämisestä. Meren rannan saamelaisia ja tunturiseudun saamelaisia Hyne kuvaa tarkasti, vaatetusta myöten, ja pitää ihmisiä tietystä primitiivisyydestä huolimatta myönteisinä, hyväntuulisina ja hyväntahtoisina ja kulkijoille vieraanvaraisina.

Jäämerenrannan ja Lapin suomalaisista hänellä on selkeä mielipide. Hän vertailee maanmiehiämme Afrikan alkuasukkaisiin ja Amerikan syrjäkulmien kummallisuuksiin toetakseen, ettei hän ole missään eikä koskaan nähnyt niin pohjattoman epämiellyttäviä, laiskoja, saamattomia, avuttomia, likaisia, räkäisiä ja pienissäkin toimissa epäluotettavia ja ikäviä ihmisiä kuin nämä suomalaiset. Kirjan loppua kohti hän tosin äityy ällistelemään, että napapiirin seudulla alkaa esiintyä sitten kaikin puolin ihmisen oloista väkeä.

(Jatkuu…)