Hyönteispuurossa II

Eilinen lainaus Hynen 1800-luvun lopun kirjasta palauttaa mieleen muutaman tosiasian. Lappi ja laajemmin erämaa asuinalueena saattoi olla viheliäisyyden huippu. Entisten asukkaiden voisi olla vaikea ymmärtää, että joku kulkee soiden ja metsien sokkelossa ilman pakottavaa tarvetta.

Hynen hyvin kielteinen kuva pohjoisen suomalaisista aiheuttaa toisen kysymyksen, oliko Lappi Suomen Siperia?

Sisäistä karkotusta meillä ei ole käytetty. Sitä vastoin olen itsekin antanut eräälle kirjalleni nimeksi ”Riitamaa”. Mielessä oli sukuni, oikeastaan sukunimeni menneisyys 1600-luvun alusta, luultavasti sitäkin varemmin ajalta jolta ei ole merkintöjä. Savon ja Karjalan vedenjakajalla valtakunnan raja vaihtui silloin tällöin. Arvaukseni on, että tuonne kesäalueelleni siirtyi ihmisiä, joilla oli syitä pysytellä viranomaisten tavoittamattomissa, esi-isäni heidän joukossaan. Korkean vallan edustajilla ei kai ollut maan äijille ja akoille muuta asiaa kuin verotus ja nuorempien sotaväkeen otto, joka toteutettiin tarvittaessa väkisin. Kokonaiset kylät väistivät sitten tarvittaessa rajan taakse. Itse on ole tuota merkintää nähnyt, mutta olen kuullut, että sukunimeni esiintyy vielä keskiajan puolella Vatjan viidenneksen verokirjassa eli Venäjällä. Ja kun Venäjällä elämä meni synkäksi, ruvettiin tarvittaessa ruotsalaisiksi.

Suomalainen asutus nousi Lappiin hitaasti. Tilapäistöissä eli savotoilla oli vielä ennen sotia ihmisiä, jotka eivät välittäneet ilmoittaa nimeään. Etelässä se olisi voinut herättää kiinnostusta.  Uudisasukkaaksi ryhtyminen merkitsi kovaa ja loppumatonta työtä. Britin kirjasta saa sen kuvan, että hänelle sattui kantomiehiksi lähinnä ihmisiä, joista ei oikein muuhun ollut – eikä kirjoittajan mukaan oikeastaan kantamiseenkaan.

Hän mainitsee, että väestö oli hämmästyttävässä määrin vaivaista, joko syntymästään tai tapaturmista. Tarttuvista taudeista tuberkuloosi oli hyvin edustettuna.

Mutta hirveintä oli hyönteisten paljous, joka teki öistä ja päivistä yhtä tuskaa. Tavanomaisen liioittelun huomioon ottaen riesa tuntuisi olleen vielä suuremi kuin omina aikoinamme. Kirjoittaja luettelee myös tunnollisesti paarmat, polttiaiset, mäkärät ja hyttyset, kunkin omine tapoineen, ja vastaan tulleiden majapaikkojen erittäin runsaat syöpäläiskannat.

Ruokaa hän kuvaa ihmisravinnoksi täysin kelpaamattomaksi. Vaikka britit olivat jo kauan sitten ryhtyneet kalastamaan Norjassa ja myös Tenolla, tämä kirjoittaja ei uhraa monta riviä lohille eikä lohikaloille.

Mielestäni kuvaus Lapista maanpäällisenä helvettinä on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Muistaakseni itse Fellman mainitsee, ettei Taka-Lapissa pappikaan selviydy tulematta hulluksi monta vuotta.

Siirryin hakemaan sävyjä. Linnén Lapin matkan kuvaus ilmestyi erinäisistä syistä englanniksi vasta 1800-luvun lopulla ja tukee käsitystä aivan poikkeuksellisesta henkisestä kyvykkyydestä, johon siis liittyi paljon ruumiin sitkeyttä. Kasvien ja eläinten lisäksi hän merkitsi muistiin paljon havaintoja ihmisistä, elinkeinoista ja asumuksista.

Aivan mainio tuttavuus on Paul du Chaillu, jonka ranskankielinen vuonna 1882 ilmestynyt kuvaus matkoistaan Skandinaviaan löytyy helposti verkosta (Le Pays du soleil de minuit. Voyages d’été en Suède, en Norvège, en Laponie et dans la Finlande septentrionale). Englanninnos on olemassa. Sopii ollakin, koska kirjoittajan syntyperä on hiukan epätietoinen mutta ainakin hän asui ja vaikutti Yhdysvalloissa, ellei siis ollut peräti paikallisia.

Tieteellisen rasismin aikakaudella saattoi olla kohtalokasta, että tutkijan suonissa epäiltiin virtaavan muun ohella myös ”neekerin verta”. Tätä arvuuteltiin du Chaillulsta, ja joillekin kollegoille tuo riitti. Heidän mielestään oli selvää, ettei itse kukaties ”sekarotuinen” ihminen kykene tekemään järjellisiä johtopäätöksiä maista ja kansoista.

Kuva du Chaillyn kirjasta ja hänen versionsa hyönteispuurosta. Kulkuneuvo on tekstin mukaan suomeksi ”karru”, kätevä peli. (Jatkuu…)