Lukko pura

Ainakin ennen armeijassa opetettiin juuri väärällä tavalla eli nöyryyttämällä opetettavia kaikkien kuullen ja harjoittamalla mieletöntä toistamista. Tulokset olivat hyviä, osittain erinomaisia.

Mistähän saisi sotilaskiväärin, sellaisen pystykorvan? Varmaan ei mistään. Minulla eivät tahtoneet aina näppivoimat riittää, kun sitä lukkoa purettaessa laitteen päässä ollut piikki piti tuke esimerkiksi vyölaukussa täytteenä olleeseen puun palaseen ja sitten vetää nupista ja kääntää samalla.

Kaikki taisivat oppia lopulta, ja osa alle kaksikymppisistä osoittautui hyvin näppäriksi. Sellaistakin näet tehtiin, että se lukko purettiin side silmillä ja luulen että myös kädet selän takana.

Kun olin siirtynyt itselleni paremmin sopivien aseiden pariin ja keskittynyt perunoiden kuorimiseen ja tiskaamiseen, kuulin juttuna, että pikakivääri oli vaikea ja konekivääri vielä vaikeampi.

Kova ja uuvuttava harjoittelu käsitettiin välttämättömäksi, koska syöttöhäiriö kesken kaiken vaaransi koko ryhmän hengen.

Sekin on muilta kuultua että Ilmavoimien teknillisillä kursseilla Ilmasotakoulussa oli sekä kiukkuisia että sävyisiä kanta-aliupseereita. Jotkut olivat tulleet lopuksi ikäänsä kiukkuisiksi sodan aikana jouduttuaan suorittamaan erittäin suuria huoltotoimia ja moottoriremontteja tosi pakkasessa taivasalla paljain käsin.

Joku oli kuulemma keksinyt nykytyyppisen grillin. Kaksi metallitasoa, joista alemmalla poltettiin nuotiota tai siihen ainakin koottiin kekäleitä. Puretut moottorin osat ja työkaluja laskettiin lämpenemään siihen ylemmälle tasolle.

Kun on tarpeeksi pakkasta, jakoavaimet jäätyvät käteen kiinni, puhumattakaan muttereista.

Tämä muistuma voi mennä väärinkin, mutta käsitin koulupoikaikäisenä, että Meserschmittin magneeton laittaminen paikalleen, edelleen siis taivasalla ja pakkasessa, oli se todellinen miehuuskoe. Se piti nostaa suorille käsille ja painoi kymmeniä kiloja. Se ei myöskään mennyt paikalleen kuin yhdessä asennossa ja toimituksessa oli jonkinasteinen riski, etteivät männät päässeet liikahtamaan omia aikojaan. Vaikka juuri Mersuissa oli inertiakäynnistin, jonka pieni veivi näkyy vanhoissa valokuvissa, lentokoneen käynnistäminen potkurinlavasta heittämällä oli usein tarpeeseen. Siinä vaiheessa muutama pääsi hengestään ellei osannut varoa päätään.

Joku moottoritekniikan professori ilmaisi asian harvinaisen lyhyesti ja selkeästi puhuttaessa sähkömoottoreista ja laajemmin uusimmista polttoaineista: polttomoottoria ei pysty käynnistymään omin voimin. Toisin sanoen tarvitaan pyörittämistä käsin tai käynnistysmoottori, joka ottaa energiansa akusta. Viimeksi mainittu tuli tavalliseksi 1930-luvulla. Veivit jotkut lukijat muistavat traktoreista, mutta oli niitä ainakin 1960-luvulla kuorma-autoissakin ja joissakin henkilöautoissa lisävarusteena.

Kaikki tuntevat nykyisten ruohonleikkureiden ja entisten perämottorin käynnistämisen remmistä vetäisemällä. Osa muistaa, että kun isä puhui sopimattomia ja käytössä oli sellainen Juunssoni, johon käynnistysköysi piti pujottaa käsin, lasten piti kumartua ja varoa silmiään, kun köydestä kiskaistiin. Siinä oli solmu päässä.

Ja sitten ovat moottoripyörät. Tanssien jälkeen puolet lähti kerran jalalla polkaistuaan liikkeelle ja toinen puoli polki häpeän puna poskillaan kerran toisensa jälkeen ja kyytiin lupautunut tyttö odotti ja yritti olla tirskumatta. Tyttöihmisen pystyi yleensä pitämään rauhallisena jupisemalla, että täytyy ryypyttää ja mutisemalla, että kastelikohan se nyt tulpat, ja vielä jatkoksi voi hyvin valehdella, että puolan johdossa on varmaan vikaa. Niitä oli sellaisia moottoripyöriä, joissa johtoa täytyi pitää ajaessa kädellä kiinni. Se ei mitenkään edistänyt liikenneturvallisuutta.

Vanhat yksipyttyiset, kuten Viku, heitettiin vauhtipyörän kammesta käyntiin, ja sekin oli taitomiehen puuhaa, johon ei tarvittu ainakaan lapsia.

Hyvin yllättävästi Citroen ID:ssä oli työkalupaketin vieressä myös veivi. Olisivatko säästäneet 6 voltin akussa Ranskassa? En muista että siihen kampeen olisi koskaan tarvinnut tarttua, vaikka kuljin ID:n kyydissä matkustajana ja sitten myös kuljettajana lähes 20 vuotta. (ID oli hinnaltaan helpotettu versio DS:tä, joka jäi mm. Suomessa hyvin harvinaiseksi ja saattoi alkuperämaassaankin osoittautua vähän turhan monimutkaiseksi.)

Simahtavan akun ääntä te nuoret ette tunne. Se on masentava ääni. Sitä starttaa ja starttaa, ja moottori pyörii yhä laiskemmin ja lopulta ei ollenkaan. Sen jälkeen on vuorossa akun kaapeleiden etsiminen ja käynnistysavun saaminen hyväntahtoiselta naapurilta. Toinen vaihtoehto oli mäkilähtö. On tullut sitäkin kokeiltua. Käsijarru irti, kakkkonen tai kolmonen silmään ja alamäkeen.

Ja autossa kuin autossa piti olla hinausköysi, koska aina välillä niitä tarvittiin, eikä hinattavana oleminen ollut aivan ongelmatonta. Ellei osannut pitää sopivasti jarruttamalla hinausköyttä suorana, hinaava auto pääsi kiskaisemaan, ja pahimmassa tapauksessa siinä saattoi lennellä puskureita.

Eikä niitä hinauskoukkuja välttämättä ollut. Ehkä olen itsekin sanonut tuntemattomalla henkilölle, että älä hyvä mies sido sitä köyttä etupyörän raidetankoon äläkä tukivarsiin. Muistaakseni vastaus oli se tavallinen suomalainen kehotus hoitaa vain omat asiansa.

Tämä sangen kirjallinen vuodatus sai alkunsa kysymyksestä, osaisiko joku paikata polkupyörän renkaan. Tuolla on vähäisempiin kuljetustehtäviin maitokärryt, toinen rengas puhki.

Väittäisin ettei minulla ole kaupungissa asuessani ollut polkupyörää, joten viimeksi olen ollut noissa tehtävissä lasten alettua pyöräillä. Näen silmissäni peltikotelon, jossa oli eräänlainen raspi ja hyvin pieni liimapullo paikkojen lisäksi. Ellei kukaan ehtinyt kieltämään, päällysrenkaan irrottaminen onnistui hyvin kahdella pöytälusikalla, kunhan oli tarpeeksi tukevia. Polkupyörän pumpun luulen nähneeni viimeksi parikymmentä vuotta sitten. Auton renkaaseen tarkoitettu käsi- tai jalkapumppu on tosi historiaa. Toivottavasti Tekniikan museon on valppaana.