Leinin lyömä

Otsikon sanapari ei ole kaikkein uudenaikaisinta suomea. Olen siis luuvalon runtelema. Syystä tai toisesta lääkäri kirjoitti paperiin ”kihti”. Olen luullut, että se on merenselkä Turun ja Ahvenanmaan välillä, ja että sen vieressä on Teili.

Ehkä lääkäri, joka vaikutti kyllä asiansa osaavalta henkilöltä, oli niitä, jotka seilaavat Turun ja Åbon välillä, vaikkei maata näy kuin kukkapurkissa.

Siinä saa olla tarkkana, että jos piukea nahka saa naarmun, siitä ryömii sisään erilaisia bakteereita, ja siksi päällä on se antibiootti, vaikka se autakaan kihtiin, joka luetaan tieteellisesti kusitauteihin.

Se oli kuitenkin kiva, että silmälääkäri ei löytänyt erityistä huomautettavaa. Ajoittain etenkin hämärässä esiintyvä häikkä johtuu yleisestä, ei erityisestä rappeutumisesta.

Hiukan ihmetyttää. Myös eräiden lukijoiden mielestä lääketieteellinen ongelmani on päähän kohonnut kusi. Mistä sitä on vasempaan jalkaan norunut, se jää nyt arvoitukseksi. Elostelevasta elämästä on tietenkin tingittävä.

Kusipäisyydestä puheen ollen ajattelin kirjoittaa pari sanaa yhdellekin kommentoijalle, mutta en viitsinyt. Kautta aikojen on ollut pikkulapsia, joita kiinnostaa esitellä pottansa sisältöä tai tuhria ympäristöään. Sangen monet oppivat toisille tavoille, mutta kaikki eivät.

Muistelisin että eräässä Bunuelin myöhäiskauden elokuvassa paremmat päivälliset on katettu vessaan, jossa on pytty kullekin, ja sankarit seurustelevat sitten plyykinä. Kyllähän se oudolta näyttää, vaikka toisaalta tietty metaforisuus käy katsojan mielessä.

Sain sormiini opinnäytetyön nimenomaan kielikuvista, erityisesti hiihtokilpailujen lehtiselostuksissa käytetyistä.

Työ oli hyvä ja herätti ajatuksia. Metaforaa (perustyyppi ”myrsky eduskunnassa”) ei enääkäsitetä vain kielelliseksi ilmiöksi. Kognitiivinen lähestymistapa on antoisampi. Siten nähtynä sanojen ja kuulijan kokemuspiiri ja tunnemaailma saavat merkitystä.

En tiedä, millaista perua on sanonta ”tukka putkella”. Raatamista harrastetaan niska limassa tai perse ruvella. Talviurheiluissa ”verkot tötterölle” on kekseliäs ja helposti käsitettävä mutta ehkä vähän kaukaa haettu.

Jääkiekon syvästi arvoituksellisen ”ylämummon” selitys löytyy suoraan netistä. Tampereen ensimmäisen jäähallin Pyhäjärven puoleisen maalin kohdalla oli, ehkä näkyikin, ruotsinkielinen vanhainkoti De gamlas hem. Mummojen puolelle ylänurkkaan kuulostaa siksi uskottavalta selitykseltä. Onko se totta ja onko se Jutilan keksimä, sitä en osaa arvioida.

Sanonnoilla on oma makunsa. Hiihtäjä, joka ryntää sutena viestiosuudelleen, on aivan eri maata kuin joku toinen, joka vilistää kuin pulloperse sika, kolmas joka menee kuin viitamaan jänis, ja neljäs joka lähti kuin kuppa Töölöstä.

Oikeastaan vertaukset eli sanonnat joissa on sanan ”kuin” ovat jotain muuta, vertauksia. Mutta rajalla ei ole suurta merkitystä.

Käytän itsekin joskus kuvioita, jotka tiedän vanhoiksi. Länget kaulassa on ihmisellä, joka peruu puheitaan tai haluaa esimerkiksi peräytyä tekemästään kaupasta. Muutoin länkiä käyttivät vain hevoset.

Luennoille keräsin joskus ilmiselvää maatalousyhteiskunnan kieliainesta. Onko rahkeissa varaa? Luulen että saa kotvan etsiä ihmistä, joka osaisi selostaa oikein, mikä kohta hevosen varustuksessa on rahje. Antti Tuurin ”Talvisodassa” viitataan rahkeenkin merkitykseen kerrottaessa, että pohjalaisilla hevosmiehillä oli sormi suussa Karjalan kunnailla, kun hevosen mäkivyön kanssa pelaaminenkaan ei tahtonut auttaa. Ylämäessä hevosen pitää päästä vetämään tehokkaasti ja jyrkässä alamäessä on remmit aseteltava niin etteivät kärryt tule hevosen koiville.

Onko rahkeissa varaa on siis soma sanonta, joka näyttäisi viittaavan remmin pituuteen mutta jota käytettiin jo sata vuotta sitten vertauskuvallisesti kysyttäessä, onko toisella ruista ranteessa.

Omituinen tuo ruis ranteessa. En ole koskaan nähnyt mutta luulen, että sanonta on edelleen käytössä ja ymmärrettävä.

Englantilaistaustainen lehtimies kuuluu ihmetelleen suomen kielen outoja sanontoja. Varmasti hän tiesi, että kaikissa kielissä on mitä oudoimpia sanontoja, englannissa erityisen paljon. Kääntäjille tässä on ansoja. Kun ministeri nyt viittaa talisodan henkeen, kielikuva ei ole sotainen. Se tarkoittaa kattavaa ja alkujaan yllättävää kansallista yksimielisyyttä ja yhteistuntoa.

Vieraan kielen taustalla sävyt suttaantuvat. Jos joku tulee ja sanoo, että mitäs kinkereitä naapurit täällä pitävät, hyvänsuopa sävy välittyy, vaikka saapuvilla olevien käsitys kinkerilaitoksesta ja sen merkityksistä eri aikoina olisi aivan hämärä.

Kuinkahan kääntäjä selviytyisi suomalaisesta kuvauksesta, jonka mukaan sairaalan leikkaussalissa oli verta kuin Härmän häissä? Suora käännös johtaa välittömästi harhaan, koska Härmän häät on kansanlaulun myyttisiin mittoihin nostama tapaus – itse asiassa eräät tietyt Puustellin häät, joissa huonomaineinen joutomies Juho Leskenantti, puhuttelunimeltään Anssin Jukka, esiintyi terroristina.

Joskus jopa lakituvassa on jouduttu selvittelemään nimittelyn oikeudettomuutta. Kerrankin mietittiin, oliko loukkaavaa väittää, että asianomistajalla oli silmät kuin lampaalla.

Olisiko sitten niinkin, että kun lukija joskus tosissaan vetää herneen nenäänsä, syy olisi kielenkäytön ja sanavalintojen vastenmielisyys?

Se olisi järjellistä. Itse en ihastu, jos kirjoittaja tai lukija viljelee ahkerasti sivistyssanoja tai vieraskielisiä sanontoja sellaisissakin paikoissa, joissa kotikutoisen sielun näyttäminen ei olisi häpeäksi

À la bonheur – olkoon menneeksi.