Lakonismeja

Monta kertaa olen tuominnut ruotsalaisen Frans G.Bengtssonin hyvin merkittäväksi ja viihdyttäväksi kirjoittajaksi, jonka tuotannossa poikkeuksellinen romaani ’”Orm punainen” ei sekään kai ole meillä päätynyt osaavien lukijoiden käsiin. Moni luulee teosta poikakirjaksi.

Olen harmitellut, että Bengtsson meni syyttä suotta elämään vielä sotien jälkeen niin että hänen tuotantoaan kahlitsee tekijänoikeus vielä joitakin vuosia. Sota opetti hänelle, että hän oli ollut liian tuulihattuinen esimerkiksi ihastellessaan kilpien kalsketta ja jättäen kovin vähälle sen törkeyden, jota väkialta aina merkitsee. Nähtyään miten lippulinnat villitsivät pikkuporvaritkin, hän nähtävästi käsitti rakentaneensa hiekkalinnoja vesirajaan, vaikka vuorovesi oli tulossa.

”Joitakin kiitospuheita on pidetty vaikenemisen kunniaksi, mutta tuskin vähäsanaisuuden. Lörppö voi olla rattoisakin; niukkasanainen – jonka puhumattomuus ei johdu tyhmyydestä - saa kyllä arvonantoa ja huomiotakin niinä harvoina hetkinä, kun hän ottaa sanoakseen jotain. Luonnostaan puhelias ei ikinä käy kilpasille syntyjään puhumattoman kanssa; kun ensin mainittu kieltään piesten on paneutunut johonkin yhteiskunnalliseen aiheeseen,  jylissyt ja koristellut, osoittanut vastakkaiset näkökulmat, hakenut esimerkit ja esittänyt todisteet, viimeksi mainittu taas sikarin sammuessa saattaa huomata suunsa jääneen vapaaksi ja viedä pelin muutamalla oivasti valitulla sanalla, jotka ovat yhteenvetona lopullisia eivätkä jätä kenellekään epäselväksi, kuka todellisuudessa hallitsee käsillä olleen aiheen.

Kirjallisuudessa on puheliaista väkeä, jota ei toivoisikaan toisenlaiseksi. He ovat puhemyllyjä hyvässä mielessä, vaikka heille ei juolahda mieleen sanoa kolmella sanalla asiaa, johon voi käyttää viisitoista, kun nekin ovat heillä ilmaisevia. Huonot kirjoittajat eivät tunnu koskaan puheliailta sanan varsinaisessa merkityksessä; tosin he eivät vaikuta vähäsanaisiltakaan. Sanovat he asian kolmella tai viidellätoista sanalla, teho on sama, kun sata prosenttia sanoista on turhia. Laveasanaisimmat hyvät kirjoittajat ovat omien havaintojeni mukaan apostoli Paavali, Cremonan piispa Liutprand, nimeltä tuntematon keskiaikainen Irlannin historian kirjoittaja, joka käsitteli kuningas Brian Borthumban sotaa viikinkien kanssa sekä (tosin eri tavalla kuin muut) Englannin kuninkaan Kaarle II meriministeriön päiväkirjaa pitänyt sihteeri, herra Samuel Pepys Nämä kaikki käyttävät objektiivisesti paljon enemmän sanoja kuin olisi ollut tarpeen, mutta heitä ei tule mieleen vetää asiasta oikeuteen. Paavali tietenkin on oma itsensä, mutta muilta osin mainitut kirjoittajat ovat hyökyinä virtaavine sanoineenkin hyvin rakastettavia tuttavuuksia, keikailemattomia ja ongelmitta nautittavia. Heidän kohinansa ei lumpeuta korvia; heitä lukiessa nauraa mielihyvästä mutta ei koskaan pitkästy.

Mutta vähäsanaiset ovat kuitenkin parempia. He tekevät mahtavan vaikutuksen hiljaa, rauhallisesti, eleettömästi. Heidän sanansa muistaa. Kun äsken kirjoitin mielihyvän naurusta, mieleeni tuli toisenlainen nauru, Islannin muinaisuuden nauru, joka ei ole ystävällistä ja joka esiintyy Viga-Glumin saagassa eräässä kohdassa. Se on ikimuistoinen siksi, että sekä sisäinen että ulkoinen ilmennetään niin vähin sanoin. Glum on kieleltään kankea, aseistamaton ja lisäksi nuori joutuessaan sanaharkkaan naapureiden kanssa karannutta karjaa koskeneessa asiassa.

’Nyt Glum kääntyi kotiin ja nauru iski häneen. Siinä kävi niin, että hänen kasvonsa muuttuivat valkoisiksi ja hänen silmistään valui kyyneleitä kuurona kuin rakeita. Hänelle tapahtui tätä monesti myöhemminkin, kun hänellä oli mielessään verenvuodatus.’

 = = =

Vanhat islantilaiset suosivat aina vähiä sanoja. Heillä oli kai sekä kirjallisuudessa että elämässä erikoinen tapa suhtautua sankareiden viimeisiin sanoihin; kuoliniskun saatuaan he tahtoivat esittää jonkin ajatuksen tai mietteen, joka saattoi olla luonteeltaan outokin, mutta aina rauhallinen ja niukka. ”Jäin kolmen jalan päähän”, sanoi Thorolf Kvällulfsson samalla hetkellä kun sai lävitseen keihään ja miekan ja kaatui suulleen kuningas Harald Kaunotukan jalkoihin. ”Kuningas on ruokkinut meidät hyvin; sydänjuuret ovat lihavat”, oli Thormod Kolbrunarskaldin viimeinen lause Stiklastadin taistelun jälkeen, kun hän kuoli katkenneeseen nuoleen vetäistyään sen rinnastaan niin että perässä tuli punaisia ja valkoisia riekaleita. Grette Väkevän veli Atle seisoo rauhassa rapullaan katselemassa vainioitaan ja ilmoja, kun talon nurkan takaa ratsastaa mies, joka linkoaa hyvin tähdätyn heittokeihään. ”Nämä leveäkärkiset ovat nykyisin kovin tavallisia”, Atle sanoo ja kaatuu kuolleena maahan. ”Taistellaan vielä vähän, niin meistä jää enemmän kertomista”, sanoo puolikasvuinen poika toiselle Sturlungan saagassa, kun voimat alkavat ehtyä ja tappio on varma. ”Nyt ovat suruni raskaat kuin lyijy”, lainaa toinen laulua, kun häntä viedään taistelun hävinneenä teloitettavaksi.

Shakespeare ei voinut tuntea muinaispohjoismaista perinnettä kirjoittaessaan ”Hamletin”: siksi asia on todettava sattumaksi tai hänen omaksi oivalluksekseen näyttämöhahmon luonteesta, kun hän antoi sankarigalleriaan ottamansa Pohjolan muinaisuuden ruhtinaan siirtyä ajasta lausumalla lakonismeista kuuluisimman – ”loppu on hiljaisuutta”.

”Vikingabalken” toteaa, ettei kolme kyynärää pitkä miekka ole liian lyhyt sellaiselle, joka etenee riittävän lähelle vihollista. Tegnér on kenties saanut tämän Spartasta, lakonismien kotimaasta, koska Plutarkhos esittää juuri saman esimerkkinä spartalaisten kekseliäästä kielenkäytöstä. Ateenassa vieraillut spartalainen näki siellä miekannielijän; kun tämä oli työntänyt erilaisia miekkoja – thessalialaisen, ateenalaisen ja megairalaisen – kokonaan tai osittain näkymättömiin kurkustaan, hän nieli loppunumeronaan spartalaisen miekan väistörautaan saakka. Ateenalaiset pilailivat nyt miekan lyhyydestä, johon Spartan mies vastasi: ”Meille ja vihollisillemme ne ovat riittävän pitkiä.”

Toinen spartalainen kutsuttiin samassa kaupungissa kuuntelemaan maineikasta taiteilijaa, joka osasi jäljitellä hämmästyttävän todenmukaisesti satakielen laulua, mutta kieltäytyi ja sanoi ”Olen kuullut satakielen laulavan”, joka oli pätevä vastaus kaikelle naiiville taiteelle. 

Ateenalainen sotapäällikkö Fokion oli vanha ja viisas ja hallitsi myös lakonismin taidon. Demosthenes yllytti puheessaan sotaan Makedoniaa vastaan, mutta Fokion sanoi ajatusta naurettavaksi tietäen nyt viinistä vimmaa ammentaneen kansankokouksen osanottajien arkuuden omasta nahastaan tositilanteessa. ”Varo itseäsi, Fokion”, Demosthenes sanoi. ”Ateenalaiset lyövät sinut kuoliaaksi, jos tulevat raivoihinsa.” Ja sinut”, vastasi Fokion, ”jos tulevat järkiinsä.” = = =