Kuvilta muistaminen

Tapahtumasarja oli mutkikas. Siihen sisältyi parit juhlat ja tietokoneen vaihto. Katsoin suvun piiristä saamaani kaitafilmiä, joka oli digitoitu. Se tuntui olevan jokseenkin sillä tavalla hotiton kuin vanhat kaitafilmit yleensä ovat.

Kulttuurihistoriallinen arvoitus: vaikka valokuvien näppäily oli aika ajoi suosittua, miksi kaitafilmi ei oikein koskaan tullut suosituksi?

Vastaus: kalliit ja hankalat laitteet.

Mikään tietenkään ei ollut niin kauheaa kuin diapositiivit. Siitä on jo useita vuosia, kun kerroin tässä blogissa riittävän tarkasti, miten vaikeaa oli löytää jostain projektori ja valkokangas. Syy oli kirjahanke ja yli kymmenen tuhatta diaa, joista pelottava osa oli painokelpoista tavaraa. Valokuvataiteen museon halusi sota-ajan kuvat ja varhaiset Lapin kuvat heti, enkä ole luopunut ajatuksesta järjestää ne tavalla tai toisella näytteille. Ja diojen skannauksesta on ollut usein puhe. Vaikka olisi millaiset laitteet ja tietokoneohjelmat, se on mielipuolen touhua. Käytännössä jokainen kuvan kehys on avattava ja leyhyteltävä puhtaaksi.

Asta nyt siis käsitin, että olin saanut haltuuni lähes tunnin superkasilla filmattua kaitafilmiä, joka oli editoitu hyvin. Ne olivat kesältä 1965 ja 1966, värifilmiä, enimmäkseen hyvin valotettua. Yhtä niissä esiintyvistä ihmisistä en tahtonut lainkaan tuntea. Sitten kuitenkin tunsin villapaidasta, ja kun kaitafilmisankari näytti polttavan piippua, asia oli selvä: minä.

Vasta nyt, kun kuvaa oli tarpeeksi, käsitin että tuota valokuva ei osaa toistaa. Miten ihminen tulee vanhaksi ja kallistuu kohti loppuaan.

Siinä vietettiin 70-vuotispäiviä, ja paikalle tuli myös päivänsankarin ystävä, noin 75-vuotias Janne, joka oli nuoruudessaan toiminut kartanon kuskina ja ajanut valjakkoakin. Muistan hänen tyhjentävän yhteenvetonsa kansalaissodasta 1918. ”Oltiin Mommon tietä  tekemässä, kun tultiin tahtoon tappeleen Väärinmajalle. Kun pistoolimies kyseli sitten, että kenen puolella ollaan, punasten vai valkosten, niin minä sanoin, että en minä vaan tielä. Vasta sitten kun päästivät keväällä Seinäjoelta poies, kertosivat kylällä, että kuularuiskulla ampusivat siitä meilän nurkalta. Ja Aminohvin olisivat saaneet jättää tappamati. Aina oli tultu toimeen. Mutta ne olivat kotkalaisia, ne ampujat.

Tapahtumapaikka oli Ruovesi ja paikkansa se piti, että rintamalinja oli kulkenut siitä Jäminkipohjasta. Valkoisten komentajana oli siellä vänrikki Eljas Erkko. Pohjan sahan omistaja Korppoo oli pitänyt 44 puhuttelun ja sanonut, että isänmaa odottaa jokaisen miehen tekevän velvollisuutensa. Ja kyllä kylillä sitten olikin lapsia ja kansakouluja rakennettiin. Mutta ei ole enää sahaa eikä koulujakaan, mutta Pirulan vuoressa kummittelee.

Vieläkin käväisee joskus maakunnassa liikkuessa mielessä, että tuon 70-vuotispäiviään viettäneen appeni nuorin veli oli kaatunut Kalevankankaan kiviaidan taakse yhdessä usean aivan alaikäisen lyseolaisen kanssa.

Viimeistään 70 alkaa vetää kumaraan ja panee jalan töpöttämään. Sen näkee näistä menneisyyden kaitafilmeistä, varsinkin kun siinä oli rinne, jossa liuskekivet olivat alaspäin melkein yhtä liukkaat kuin ylös.

Toiset viisi vuotta, ja vanhin polvi muistoineen oli poissa.

Suomen historia on samaa rakennetta kuin talot, hirrestä salvottu. Siinä on käytäviä, ulokkeita ja lämmittämättömiä tiloja.

Tarkoitan tällä samaa kuin M. Foucault, vaikka hänen terminsä oli sopivan yliopistollinen, ”episteeminen ruptuura”. Tieto-opillinen epäjatkuvuus. Minun mieleeni tulee jatkettu, tapitettu seinähirsi. Huono homma.

Jokaisessa suvussa näyttää olevan vaihtoehtoinen historia. Tuossa suvussa vanhin veli kirjoitti väitöskirjaa ja luultavasti mietti, rupeaisiko ministeriksi vai suurlähettilääksi, mutta tuli syöpä ja tappoi. Tämä lääkäriveli päätti siitä paikasta erikoistua pehmeitten paikkojen kirurgiaan ja oltuaan Saksassa opissa esitti väitöskirjan aiheesta, kuinka pitkän palan suolta voi poistaa leikkauksessa, ja mitä ja miten sen jälkeen syödään.

Sitten taas nuo kansalaissodan ajan omin jaloin nähneet niin kuin edellä kerrottu professori tai esimerkiksi Kekkonen olivat biologisesti eri lajia kuin edeltäjänsä ja esimerkiksi me, vielä maajalassa olevat.

Samanlainen epäjatkuvuus on sotasukupolven (sodan varhaisessa aikuisiässä omin käsin käyneitten) ja heidän jälkeläistensä välillä. Mahdollisuutta aitoon, heleää ymmärtämiseen ei ole.

Arvelen että tämä ilmiöryhmä olisi tutkittavissa neurobiologian keinoin.

Ajatus on radikaali. Ihminen ei ole aina sama eikä historia milloinkaan toista itseään.

Vaikka kemia olisi saman näköinen ja kallioperä sama kuin miljoona vuotta sitten, järjestelmä muuttuu koko ajan.

Musta surma eli paiserutto aiheutti hurjia muutoksia taudin saaneiden solukossa ja tulos oli kolmannekselle Euroopan väestöstä ja ehkä suuremmalle osalle aasilaisia äkillinen ja lopullinen tuho, minkä jälkeen mikään ei ollut enää entisensä. Uskonpuhdistuksen ja tieteellinen vallankumous olivat bakteerin (Yersinia pestis) suoria, kausaalisia seurauksia. Seuraava bakteeri tai tämän monogollibakteerin terästynyt muoto odottavat vuoroaan.

Jotakuinkin tästä syystä katson 50 vuoden takaisia kaitafilmejä kuin kiveen heijastuneita varjoja, ihmetellen-

Ainoa joka näyttää pitäneen pintansa on kesä.