Juoksuaika

Eilistä Jukolan viestiä olin odottanut kauan. Katsoin sitä aamuyöstä hetken. Nyt onneksi näytettiin kuvaajan varusteet ja tunnustettiin, että siihen tarvitaan huippu-urheilijan tasoinen henkilö ja hänelle kaveri.

Efekti ylittää minun silmissäni sen, mitä näytelmäelokuvien trikeillä tavoitetaan. Televisio tuottaa tosiaikaista kuvaa metsästä, pensaikoista, kivikoista, kisaa johtava juoksijan olkapään takaa. Katsoja suunnilleen väistelee oksia.

Välillä näytetään kilpailun karttaa, johon on animoitu tärkeimmät kilpailijat ja heidän etenemisensä. Toisin sanoen lämpimässä kodissaan voi seurata ja myös ennakoida reitinvalintoja. Kovassa kilpailussa ei ole alkuunkaan sama, lähteekö rinnettä ylös vai vähä pidempää tasaistas polkua.

Kauhun hetkiä kokee, kun kilpailija arpoo rastia. Näilläkin sijoitukset ovat niin ovelat, että onneton saattaa pyörähtää etsimään rastia vikasuunnasta vielä kun on muutaman metrin päässä.

Teknisesti kilpailijoita siis seurataan GPS:llä.

Kaupunkiviesti eli sprintti on kaikkein hauskin. Kisan saattaa ratkaista, kiertääkö jonkin pyykkitelineen vasemmalta vai oikealta.

Sellaista puhutaan, että suunnistus olisi muotilaji ja että harrastajissa olisi poikkeuksellisen paljon itseään fiksuksi luulevaa väkeä. Voi olla niinkin. Nuoruusvuosieni suunnistusoppaan oli kirjoittanut Väinö Nurmimaa, joka oli Sanoma-yhtiön pomo. Auskultoidessani tutustuin hämmästyttävään Rolf Koskiseen, joka oli hyvin erikoinen henkilö ja muiden taitojen ohella mestariluokan suunnistaja; hänellä oli onneton kohtalo – paha kolari. Ja oli asianajaja Juhani Salmenkylä, henkilönä äärimmäisen pidättyvä, melkein tyly,

Eräs tämän hetken huippusuunnistaja kertoi haastattelussa harjoittelevansa sellaisellakin tavalla, että juoksee pahassa kivikossa tai mättäikössä täyttä vauhtia ja tekee sudokuja siinä juostessaan. Tavallisella ihmisellä olisi vaikeuksia saada metsissä tai maanteillä jalkojensa päällä ollessaan lottokuponkiin rastit ruutuun.

Siitä muuten saisi yleisurheiluun uutta ilmettä. Sadan metrin juoksijat joutuisivat täyttämään kupongin juostessaan, ennen maaliin tuloa.

Isäni näytti joskus ennen, miten lennolla suunnistetaan, nimenomaan pommikoneessa. Koordinaatteja on tietenkin kolme, eli tasokooordinaattien lisäksi korkeus, ja tähystäjän on myös laskeskeltava nopeutta, tuulen vaikutusta ja sortumaa. Luultavasti myös eranto vaikuttaa enemmän kuin arvaisi.

Lentokentän pojat eli ”kentän kersat” sanoivat Juutilaisenkin pitäneen selvänä, että pakkolaskun jälkeen lentäjän ensimmäinen tehtävä on juoda kompassi. Ne olivat spriikompasseja siihen aikaan. Merenkulkupiireistä minulla ei ole samanlaista tietoa, vaikka sillä puolella käytettiin tiettävästi muhkeita laitteita. Urheilun puolella suunta on ollut päinvastainen. Tätä nykyä kilpasuunnistajilla on kompassi sormessa.

Toivottavasti Yle on tehnyt kauppoja. Jukolan viestin lähtö on maagista televisiokuvaa, ja yösuunnistus sitäkin hurjempaa. Samanlaista saa tuskin mistään muualta. Pimeys ei ole pimeää, vaan suomalaista kesäyötä, ja kaikilla on otsalampuissa tehokkaat ledit. Ajoittain satoja, parhaimmillaan tuhansia miehiä ja naisia liikkumassa peitteisessä maastossa määrätietoisesti ja erittäin nopeasti.

Vuoristomaat Norja ja Sveitsi ovat olleet suunnannäyttäjiä. Teknisissä taidoissa Suomi on loistanut myös tykistön ansiosta. Väitetään että viimeistään vuodesta 1941 meillä oli korkean maailmanluokan keinot ampua epäsuoraa tulta. Kartat taas – on minullakin takanani joitakin sota-ajan pikakarttoja, jotka tehtiin suurella kiireellä oikaisemalla ilmakuvat. Yksi karttalehti Syväri takaa on monumentaalinen. Kymmenen kertaa kymmenen kilometrin alueella ei ole muuta kuin suota.

Lappi oli noin vuoteen 1860 alue, jolla ei ollut rajoja, ja seuraava sata vuotta kuluivat käytännössä ilman kiinteistöjä.

Yhteensattumien takia joko tunnen tai sitten vain tiedän entisajan maanmittareita, joita koulutettiin polyteknillisessä opistossa. Eräässä elämäkerrallisessa muistelmassa tehtävä oli kartoittaa, siis aluksi suorittaa kolmiomittaus, Enontekiöllä. Koko kesä jossain Ropin takana ei vaadi sivistyneisyyttä, vaan jotain muuta.

Itsenäisessä Suomessa muutamat saamelaiset rakensivat poroaidan Käsivarren ympäri. Tehtävän vaikeusastetta lisäsi merkittävästi se, ettei seudulla kasva puuta, Jokainen poroaidan pystytolppa oli tuotava kantamalla jostakin. Itärajalla, joka käytiin Tarton rauhan jälkeen 20-luvulla, ei tietenkään riittänyt poroaita. Myös aikoinaan kukoistaneet ylimääräiset suhteet rajantakaisiin oli saatava hallintaan.

Maanmittareiden ohella yksityiskohtaiset tiedot maa-alueista kertyivät vähä vähältä metsää arvioitaessa. Muiden ohella uittopäälliköt olivat hyvin kiinnostuneita vedenjakaja-alueista. Siellä on pohjoisessa lomittain seutuja, joilla jotkut vedet virtaavat pohjoiseen ja toiset taas etelään. Ainakin Kemi-yhtiö teki asiassa parhaansa. Uitto pohjoiseen ei ollut hyvä ajatus muutaman ison järven ja Paatsjoen koskien takia.

Suomen kartat ovat näyttäneet jo vuosikymmeniä isien työn. Esimerkiksi ”vanhat painetut kartat” –haulla löytyvät varhaiset peruskartat seuraajineen kertovat, miten uskomattoman sinnikkäästi suomen suot ja suometsät ojitettiin, ja uusimmista kartoista näkyvät metsäautotiet, monin paikoin nurmettuvana näyttönä siitä, miten kertakaikkisesti vedenvarainen kuljetettava nostettiin pyörille.

Myös kilpasuunnistuksessa, tässä television nyt näyttämässä, on historiallinen kaiku. Suurimmassa osassa maata älypuhelimen appi, esimerkiksi Karttapaikka, näyttää sijainnin hyvin tarkast                i. Mutta ei näytä kaikkialla, ja akussa saa olla virtaa.