Hullu esimies

Keskustelimme HR-ihmisen kanssa. Sellainen ihminen on päättämässä, otetaanko joku töihin. ”Dilbert”-sarjakuvassa HR-tyyppi oli pahuuden ruumiillistuma ja lisäksi kissa, juuri sellainen joka repii ja runtelee uhriaan ennen kuin syö sen. Voi olla että piirtäjä piti työhönottoa ikävänä tapahtumana. Potkujen saaminen on sitä varmasti.

Mietimme yhdessä, kauanko koulutetulta ammattilaiselta kestää käsittää, että haastateltava on vaarallinen raivohullu, esimerkiksi paha psykopaatti. Olimme suunnilleen yhtä mieltä. Joskus siihen menee vuosi, joskus kymmenen.

Jotenkin tuli mieleen, kun katsoin televisiosta keskustelua eduskunnassa.

Tätä mielenkiintoisempi kysymys on työntekijän eli alaisen näkökulma. Missä vaiheessa työntekijä huomaa, että laajasti kunnioitettu, runsain palkanlisin tuettu esimies pitäisi laittaa lepositeisiin ja huolehtia, että ovi pysyy lukittuna.

Työelämässä koskemattomiin perusoikeuksiin kuuluu tilaisuus haukkua esimiestä ja esitellä hänen erilaisia omituisuuksiaan. Eräs ilmavoimien majuri oli niin lujahermoinen, että kiihkeimpinäkin sodan päivinä hän vaati lukeakseen ensin uusimman sanomalehden, teroitti taitavasti punakynänsä ja alkoi metsästää ja merkitä lehdestä painovirheitä. Kummasti niitä löytyikin. Sota vaikuttaa haitallisesti moraaliin.

Löysin oman kouluaikaisen ainevihkoni. Opettajan tekemät korjaukset olivat kaikki oikeita ja lyhyt sanallinen arvio piti sekin paikkansa. Epäilen että vihkojen tarkastaminen ei ole kovin hauskaa. Yliopistolla jouduin erään kerran joulun aikaan tarkastamaan 500 tenttivastausta, laajuudeltaan sivusta kahdeksaan sivuun. Se oli hauskaa, koska tekemäni tenttikysymykset olivat kieroja. ”Miten ostajan tulee toimia, jos kaupan kohteessa on virhe?” – Hylkäsin kaikki, joka eivät maininneet reklamaatiota. Ensin on ilmoitettava myyjälle, että suoritus on sopimuksenvastainen, ja ilmoitettava mitä aikoo tehdä. Ja monissa tapauksissa myyjällä on oikeus korjata virhe. Jos opiskelija tyytyi selittämään virheen käsitettä, tiedonantovelvollisuutta ja selonottovelvollisuutta, se ei kelvannut.

Jutun kuvassa on kiinnostava ja etenkin asiantuntevasti kirjoitettu kirja. Kirjoittaja oli itse ilmavoimien komentaja 90-luvulla.

Asiahan on niin, etten tiedä sotilasilmailusta juuri mitään, mutta jostain syystä olen lukenut suunnilleen kaiken siitä suomeksi ja sukukielillä kirjoitetun ja lisäksi kuunnellut jonkin verran lentäjien juttuja.

Ilmavoimissa oli hyvin pitkään ongelmana komentaja Jarl Lundqvist, joka ei tullessaan tykistömiehenä niitetyksi tiennyt ilmailusta juuri mitään, eikä joidenkin mielestä myöskään oppinut yli kymmenen virkavuotensa aikana. Maine meni, kun hän toimi puolustusvoimain komentajana heti sodan päätyttyä ja osoittautui yllättäen ymmärtäväiseksi Neuvostoliiton näkökannoille ja halusi erottaa mm. muutamia kymmeniä jääkäritovereitaan. Hankkeesta suuttui ensin Mannerheim ja sitten myös Paasikivi.

Vaikka käsitykset komentajasta ovat yleensä jokseenkin kielteisiä, virkatovereiden mielipiteet häne lähimmistä alaisistaan ovat sitä myönteisempiä. Richard Lorentz oli ammattimies, jolla tosin oli upseerille ikävä tapa sanoa, mitä mieltä hän oli alan asioista. Magnusson on vieläkin kuuluisa, ja esimerkiksi B. Gabrielson toimi etevästi myös epätoivoisissa tilanteissa.

Uutisen mukaan syksyllä saadaan uusi kirja kenraalikuntamme ikävimmistä epäonnistumisista ja sopimattomasta käyttäytymisestä. On niitä kirjoja jo olemassakin. Usean kenraalin kohdalla olen itse siunaillut mielessäni, miten hyvin asiat lopulta menivät, kun kenraali oli Lappeenrannassa ryyppäämässä sen sijaan että olisi häirinnyt hiljaisten everstien etevää toimintaa armeijakunnan esikunnassa.

Myös siviilissä on sellaisia esimiehiä. Mitä vaikeammin tavoitettavia he ovat, sitä tyytyväisempiä ovat vastuun kantamiseen kykenevät alaiset. Ruotsin pääministeri Palmen murhan tutkimus on jäänyt lähes päällimmäisenä mieleen siitä, mitä kaikkea ei missään tapauksessa pidä tehdä. Eikös juuri siinä jutussa ollut päällikköjä pinossa antamassa toisistaan poikkeavia käskyjä ja eräissä tapauksissa lisäksi vailla alan asiantuntemusta? Kriminologi Leif G.W. Perssonin kirjoista päätellen tapahtumasta on jäänyt alalle monta traumaattista muistoa.

Nikusen kirja sisältää tutun tiedon. Kun esikunta ja päämaja olivat kesän 1944 lähestyessä omaksuneet sen käsityksen, että mitään mainittavaa hyökkäystä ei ole tulossa, ilmavoimien pienemmät päälliköt vetivät omin lupinensa kaluston taakse ja valmistelivat varakentät. Mihin tuo korkeimman sotilaallisen tahon käsitys perustui, on toistaiseksi selvittämättä.

Ehkä Viipurin menetys kuitenkin vaikutti. Edesmennyt ystäväni professori Kaarle Makkonen muisteli mielellään vänrikkiaikojaan Viipurissa Kempin prikaatissa. Tykistö ei saanut ammuksia Rautakorven varikolta, koska noutajilla ei ollut esittää asianmukaisia, säädetyssä järjestyksessä vahvistettuja tilauslomakkeita. Niinpä tykeillä ei sitten ammuttu ajoissa ennen kuin Panssaridivisioonan patteristot ehtivät puolivahingossa ja liian myöhään hätiin. Tuosta viimeksi mainitusta on muuten Lauri Jäntin vetävä muistelmateos; hän on esimerkki kustantajasta, joka on itse kirjoittanut onnistuneen kirjan.

Ilmasotakirjallisuus on erikoinen alue. Sitä julkaistaan jatkuvasti ja myydään ilmeisesti ihan hyvin, vaikka ala ei juurikaan näy. Itse olen lukenut (englanniksi) venäläisen naispuolisen rynnäkkö- eli maataistelukoneenlentäjän, Lentokone IL-2 (2Stormovik”) tunnettiin sattuneesta syystä meilläkin hyvin. Saksasta suomennetuissa lentokirjoissa on suuri paljastuksia, joka selittävät muun muassa pudotuslukuja. Saksalaisilla oli sitä tapaa, että taistelutilanteessa kohteet pelattiin  parhaille ampujille.

Tarkkaan lukien saa tietoonsa senkin, että briteillä oli hävittäjälentäjinä hiukan enemmän Euroopasta paenneita vapaaehtoisia kuin kuningaskunnan syntyperäisiä kansalaisia.

Mutta mitä hulluihin esimiehiin tulee, brittien pommitustoiminnasta vastannut kenraali (”Butcher” Harris) on saanut patsaankin Lontooseen. Joku on ehkä eri mieltä. Minusta kysymyksessä oli inhimillisestikin hirvittävän kallis turhuuden harjoitus.