Touko

Touko Siltala täyttää vuosia, kuusikymmentä kuten nuorilla on nykyisin tapana. 

Kirjankustantajalle on tärkeää, että on paljon kavereita ja sitten ei usko heitä. Kaverit ovat sellaisia, jotka antavat neuvoja. Kustantajan ammattinimike viittaa kustannusten hankkimiseen, ja sen heistä monet osaavatkin erittäin hyvin ja elleivät osaisi, kyllä kaverit auttavat.

Olen tuntenut vanhan ajan kustantajia. Tuo termi esiintyy Uuden ajan taloushistoriassa. Joku jolla oli varaa, kustansi kankureille lankoja ja kukaties kangaspuitakin. Aikanaan hän huolehti valmiiden tekstiilien levittämisestä eli myi niitä voitolla.

Ruotsissa termiä käytettiin jopa raudan myynnissä. Kustantaja oli se, jolla oli käyttöpääomaa.

Ällistyttävästi Stefan Zweig kuvailee ”Eilispäivän maailmassa” Itävallan juutalaisten kauppiassukujen toimintatapoja huomauttamalla pitkäaikaisten lainojen eli vieraan pääoman välttämisestä ja ylijäämän sitomisesta mahdollisimman suurelta osin käyttöpääomaan. 

Kauppiaista tuli rikkaita, koska he olivat käsittäneet, että liikevaihto on tärkeämpi asia kuin jonkin vuoden liikevoitto. Rikkaaksi pääsee vain elämällä köyhästi, ja se vaatii kavereiden välttelemistä. Sen sijaan on syytä pitää kiinni sukulaisista. Tuota kautta Keisarikunnan juutalaisista kehittyi kauppiassääty. Sideaine ei ollut yhteiset arvot vaan yhteinen ahdinko.

Ainakin välillä tuntuu siltä, että Siltala on oivaltanut tämän samanaikaisesti kuin WSOY ja Otava lipsahtivat tutkimaan sijoitetun pääoman tuottoa. Lisäksi kustannustoiminnassa on tärkeää, että liikekumppanina on veli ja lähellä firmaa muita sukulaisia.

Moniin muihin yhteistyökuvioihin verrattuna sukulaisissa on kaksi vahvuutta, se ettei heistä pääse eroon, ja se että heillä on valmiiksi realistinen eli siis huono käsitys toisistaan.

Tässä kohdassa oli tekstiin vanhastaan kuuluva kevennys. Sen syy on nykyhetken uusi vääristelmä vanhasta sanonnasta. Elävistä ei saa sanoa mitään hyvää. Ennen ajateltiin, ettei kuolleista pitäisi puhua pahaa, mutta sekin ajatus on rapautumassa.

Miespuolinen humanisti, varsinkin kirjallisuutta opiskellut, saa jotkut katsomaan kahdesti.

Suvussa pitäisi olla muutama väkivaltainen täti, joiden mielipiteille sitten annetaan se paino, jota niissä ei luonnostaan ole. Tätikannan mukaan nuorten miesten pitäisi opiskella jotain ”kunnollista”, kuten lääketiedettä tai lakia.

Jos huutelee hämärään autotalliin, sieltä vastataan, että tosimiehet eivät lue kirjoja eivätkä väsää värssyjä. Kaikenlaista akkamaisuutta on kavahdettava.

Älyttömän yhteiskunnan perinteet lähtivät yllättäen rehottamaan pari kymmentä vuotta sitten. Puhe tapojen yleisestä raaistumisesta, josta saamme joka päivä esimerkkejä, koskevat vain sitä, miltä asiat näyttävät. Valitettavasti tämä ilmiö kertoo myös siitä, miten asiat ovat. Sana raaka on jalostetun vastakohta. Raakarauta ei ole saman veroista kuin jalostettu. Raakaravinto, jota kehutaan kovasti, on kypsentämätöntä. Paistaminen ja keittäminen ovat ihmislajin kehityksessä melkein samanlaisia äkkihyppyjä kuin kieli ja sitten käsitteellinen kieli (niin kuin välimatka ja ilmansuunta).

Tämän hetken trumpilais-putinilaisen populismin todellinen luonne ei ole ajattelutapojen ruokkoamattomuus, vaan niiden epäkypsyys.

Edellä mainitsemani Stefan Zweig, joka oli sotien välisenä aikana luultavasti maailman luetuin kirjailija, vaikka oli perusluonteeltaan esseisti, kuvailee turvallisuuden aikaa, johon hän syntyi 1881, ja toteaa rauhallisesti, että viimeistään vuonna 1939 eurooppalainen ihminen oli hävittänyt tuhannen vuoden kärsimyksin hankitun kehityksen.

Tuossa kielenkäytössä kehitys ei tarkoita ennenkuulumattoman merkillisiä kojeita ja laitteita eikä liioin mielettömän suuria rahamääriä, jollaisia tarvitaan vain järjettömiin kauppa- ja siviilisotiin.

Hän tarkoittaa sitä noin tuhat vuotta kestänyttä kehityskukkua, jonka yleisnimitys on humanismi ja jonka ytimessä on kirjallisuus. Sana ei ole enää käytössä, mutta ennen Hitlerin ja Stalinin liittoa käytettiin nimitystä ”sivistys”. Se ei edes ollut eurooppalainen omituisuus. Tiedämme, että etenkin Intia ja Kiina olivat edellä juuri näissä asioissa. Juuri Kiinassa hulluinkin keisari käsitti, että virkamiehen on suoritettava vaivalloiset tutkinnot runoudessa, koska runous on maalle juuri samalla tavalla välttämätöntä kuin esteetön liikkuminen Keltaisella joella.

Euroopan keskiaika oli suurten romanssien aikaa ja loi ne muodot, joita kuvitteellinen kirjallisuus käyttää. Ruton tullessa turvauduttiin tarinoihin, kuten ”Decamerone” osoittaa. Luonnontieteiden pohja alkoi olla olemassa vuonna 1400, eikä ”kahden kulttuurin” väärinkäsitystä ollut vielä olemassa – siis että henkinen ja aineellinen olisivat kaksi eri asiaa.

Viimeksi kuluneet sata vuotta nimenomaan juutalaiset fyysikot ovat tuoneet puhuvat pilvipatsaat takaisin ja osoittaneet, että hiukkanen ja aalto eli aine ja voima ovat kysymyksiä näkökulmista.

Teollisessa maailmassamme kirjallisesti sivistyneet kustantajat ovat kantaneet soihtua. Kirjallisuuden viholliset ovat olleet nämä tuhat vuotta suunnilleen samoja. Joskus vihollinen on ollut kirkko, joskus kirkottomuus.

Olin kerran vähä aikaa korkeakoululla opettamassa sisällöntuotantoa. Sen opetuksen tarina ei ollut kovin pitkä. Moni ei ottanut uskoakseen, että sisällöllä on väliä. Heti kun on keksitty uudenlainen puhelin, pitäisi keksiä, mitä siihen puhelimeen puhuisi.

On hauska kirjoittaa kaveri syntymäpäivänä mitä ajattelee. Kustantajat ovat tulia. Jos tuuli vie ja sateet tulevat, ajatuksen hehku säilyy kekäleinä.

Eräässä kuuluisassa kirjassa on kaunis kielikuva. Kun tuli ihmisen vuoro tulla luoduksi, häneen puhallettiin henki.

Poliittiset ja taloudelliset apinat jäätyvät puihinsa. Henki auttaa heikkouttamme.