Ehkä tai päinvastoin

Jutun kuvassa on Jymy-jäätelöä aidossa pahvipurkissa. Tarjoilija kysyi, kelpaako se, ja minä sanoin, että hyvä neiti – jos tarjolla on Jymyä, on aiheetonta ajanhukkaa ryhtyä edes käymään keskustelua vaihtoehdoista.

Kerroin Touko Siltalalle tuntemistani psykopaateista ja perustelin, miksi gangsterit ovat niin paljon miellyttävämpiä. Heihin voi luottaa.

Touko kertoi tohtorinpromootiosta, joka oli nyt ja oli taas ollut koettelemus. Olen itse kerran ollut. Silloin juhlamenot kestivät kuusi tuntia, nyt kuulemma viisi ja puoli. En raaskinut kysyä, eikö ehkä ensimmäinen kirjankustantajalle tullut akateeminen kunnianosoitus kuitenkin tehnyt hyvää. Toivon että teki. – Professorin arvonimet ja akateemikot kiertävät muita teitä. Kunniatohtorius on yliopiston oma päätös.

Se ettei sillä tee paljon mitään, ei haittaa. Ei tohtoriudellakaan tee näin kun ei ole enää viranhakuiässä.

Selitin sitä vanhaa tuttua asiaani Suomen kansan ihmeellisistä vaiheista, nimittäin alemman keskiluokan nopeaa nousua sodan jälkeen. Tämä on se asia, josta minulla on esimerkkimateriaali.

Kun kustantajan kanssa ei voi olla huokaamatta kirjojen myynnin jatkuvaa laskemista, totesimme tietysti ääneen sen, että meillä on kumminkin kulttuurieliitti ja että tuo 1950-luku todisti, ettei tarvitse olla yliopiston rehtorin lapsi päästäkseen pitkälle.

Silloin ymmärsin. Tai tosiasiassa ymmärsin vasta kun keskustelukumppanini oli jo viuhtonut paikalta ja olin itse lankeamassa taas suremaan tietokonettani, jonka varassa oma elämänlankani on, ja kun tämä nikottelee aika uhkaavasti.

Näillä asioilla onkin yhteys!

Uskon kuin pukki sarviinsa siihen, että suhteen lukemiseen, musiikkiin ja sataan muuhun asiaan määrää koti ja vähäisemmässä määrin koulu. Perinnöllisyyden jättäisin mainitsematta. Kaiken maailman behavioristit tekivät paljon pahaa uskottelemalla ihmisille, etteivät nämä esimerkiksi osaa laulaa. Ihan kokeillen nyt tiedetään, että toisille laulaminen – kuorossa, ihan siedettävästi – on kovemman harjoittelun takana, mutta lähes kaikki oppivat-

Tämä ”paras sukupolvi” eli sotasukupolvi eli suurten ikäluokkien vanhemmat teki niin kovasti töitä pysyäkseen leivän syrjässä ja saadakseen säästöjä aravarahoitteiseen kolmen huoneen ja keittiön asuntoon jossain hyvin kaukana että heiltä jäi suhteellisen vähän aikaa lukemiseen.

Se appeni, joka oli syntynyt 1896, jutusteli mielellään, miten lyseon pojat olivat odottaneet syksyn uusia runokirjoja, ja melkein kaikki äänestivät Eino Leinoa, vaikka opettajien mielestä nuori Koskenniemi oli se majakka, jonka mukaan kaikkien tuli ojentautua.

Kun olin itse oppikoulupoika, isäni ja hänen ystävänsä tekivät mielellään tiettäväksi kantansa, jonka mukaan nämä haavikot ja saarikosket olivat mielipuolia tai huijareita. Luulen että sinänsä hyvinkin kirjalliset sotasukupolven edustajat eivät muuttaneet tuota kantaansa koskaan, vaikka sosiaalinen pelisilmä tietenkin auttoi pitämään suun kiinni sopivassa kohdassa.

Sama koski äitejä. Tuo sukupolvi säilytti ainakin puolet maalaisista tavoistaan ja viehtymyksistään. Aale Tynnin, Aila Meriluodon ja näiden muiden asema ei ollut sama kuin selkeän romaanin tyyppiä Waltari tai vaikka A.J  Cronin.

Avantgardella on merkitys. Toisille se on merkki siitä, mitä on syytä välttää, toisille päinvastoin.

Tämä isästä poikaan ja äidistä tyttäreen linja järkkyi 1970-luvun politiikan takia. Lyhyeksi aikaa politisoituivat niin kovin monet asiat. Esimerkiksi luontoon liittyvää lyriikkaa (Risto Rasa) tai elämisen yleisestä mutkikkuudesta kirjoitettuun (Eino Säisä, Matti Pulkkinen) suhtauduttiin hyökkäävästi, koska luokkatietoisuus ei tyydyttänyt.

Kyllä viritykset ovat muuttuneet. Ajasta ja rahasta musiikki vie valtavan osan, Minä näin elokuvan Rock Around the Clock 50-luvun lopulla ja opin tuntemaan Elviksen nimeltä samoihin aikoihin – enkä pitänyt.

Vanhempiemme sukupolvessa oli tapana anoa, että jokin on varmaan hienoa, kun ei sitä tavallinen ihminen ymmärrä. Musiikissa se tarkoitti, että Oskari Merikanto kylä mutta Sibelius ei. Omassa sukupolvessani oli tapana teeskennellä ymmärtävänsä sekä taiteen että tieteen ja siis politiikan syviä kysymyksiä.

Itse odotan seuraavaa tuhotulvaa. Koululaitoksemme on siirtymässä verkkomediaan rikollisen kevyin eväin. Opettaja ja oppikirjojen tuottajat eivät aavista, miten vaikeaa tämä verkkomedia on.

Seuraan parhaani mukaan amerikkalaista aineistoa. Hiukan liioitellen voi sanoa, että kaikki maisteritason ohjelmat ovat jopa tentittävissä verkon kautta ja kaikkein kalleimpien yliopistojen (Harvard, Stanford, CalTech jne.) kursseista saa hyvin selvän.

Kun niitäkin vaivaa keskinkertaisuus, tiedän että tie on pitkä.

Itse otan auton ja ajan Verkkokauppaan murehtimaan tietotekniikan omaa kenttäpuoliskoani, joka painottuu yhä enemmän ns. kulttuuriperintöön.

Olen samaa mieltä kuin pojat että Apple on kaikin tavoin vastenmielinen firma ja sen tuotteet ovat ylihintaisia. Kunnon PC:n kasaa tilaamalla kamat Turusta ja tarkistamalla, että ostaa sellaista mitä oikeasti tarvitsee.

Mutta nyt olen käynyt katsomassa omia valokuviani ja erilaisia tekstejä iMacillä, ja täytyy tunnustaa, että ero on hyvin suuri. Näyttö on loistelias. Sitä ei enää myydä erikseen. Parallels-ohjelmalla Macilla voi ajaa Windows-ohjelmia buuttaamatta eli siis käyttää samaa verkkolevyä ja vanhoja kokoelmia.

Sitä vastoin Applen läppäreissä on paljon sellaista, mitä ilman voi hyvin olla. Antaapa katsoa, miten Jätkäsaaressa tällä kertaa käy. Se on kallis saari.