Sähköliikkeelle

Hyvä Jorvaksen Sähkö (tai muu siihen rinnastettava yritys)!

Olisiko kuvissa esiintyvän kaltaisilla katkaisimilla mitään virkaa? Kuten eri asennusten yhteydessä on ollut puhetta, olen tavattoman mieltynyt vanhanaikaisiin kytkimiin ja katkaisijoihin ja aivan onnessani, kun näen jossain kangaspäällysteistä johtoa, jonka päässä saattaa killua messinkinen lampun kanta ja sitten itse hehkulamppu, kärpästen kirjavoima.

Kun en nyt ehdi kiireiltäni kirjoittaa sähköpostia asiasta, kirjoitan blogin. En ole vapaa siitä epäilystä, että tämän lukijoissa olisi henkilöitä, jotka ovat yhtä hupsuja kuin kirjoittaja.

Helsingissä Erottajalla näyttää nyt olevan rautakauppa, jokin Domus Classica, jonka erikoisuus on useiden mielestä turhuuksien turhuus. Siellä myydään 50 ja sadan vuoden takaisia rakennustarvikkeita, kaikki aitoja väärennöksiä.

Luultavasti etenkin Saksassa tehdään rakennustarvikkeita, jotka ovat nykyisten määräysten mukaisia vaikka vaikuttavat vanhoilta. Tämä koskee myös sähkötarvikkeita. Posliinista valmistetuissa laitteissa on asianmukaiset EU-merkinnät ja se punospäällysteinen sähköjohtokin pitää sisällään aivan tavallisen, käyttäjälle vaarattoman johtimen. Sain sen vaikutelman, että välissä on lisäksi aitoa muovia.

Meillä kotona se katkaisin, jossa on himmennin mukana, on jatkanut vikurointiaan. Joskus saa yrittää useasti ennen kuin valo ylimalkaan syttyy ja sen saa sitten mieleisekseen.

Näissä tekovanhoissa näyttää olevan myös himmenninkäyttöön sopivia ja vielä sellainenkin, jolla voi kytkeä virran vaikka stereolaitteisiin.

Tänne työhuoneeseeni haluaisin sellaisen kytkimen, jota näillä kauppiailla ei taida olla. Taideelokuvissa, joissa kerrotaan esimerkiksi Frankensteinin hirviöstä, loppuvaiheessa hullu tiedemies repäisee paksusta puutapista releen kiinni, ja sitten hirviö alkaa liikkua.

Voi että olisi hienoa, kun tietokoneen voisi käynnistää sellaisella. Muistelen että lapsuuteni elokuvateatterin konehuoneessa oli samanlainen, mutta sillä muistaakseni käynnistettiin tasasuuntaajaan ohjaama järeä generaattori. Olen varhaisimmasta lapsuudestani tottunut siihen, että kun sähkölaite käynnistetään, koko kivitalo tärähtää.

Kirjallisia töitä tehdessä kaipaan joskus nykyisiäkin (Bose) parempia kovaäänisiä (Genelec). Äänitäisin porakoneen ja kompressorin ääniä ja soittaisin sitä välillä noin 88 dB voimalla. Kyllä siinä kynä kävisi ja ajatus kulkisi.

Ennen sellaisia tehostelevyjä myytiinkin, ja olen kuullut, että V-12 -rivimoottorin miehekästä murinaa löytää Internetistä. Vahinko ettei se minuun tehoa. Kaksitahtisen prätkän kimeä ääni olisi jotenkin tutumpi.

Tuo mainitsemani erikoiskauppa näyttää myyvän myös laattaa ja levyjä, jotka on suurella huolella ja vielä suuremmalla hinnalla käsitelty puisen, kuluneen näköisiksi.

Luultavasti hirrenpätkiä ei kuitenkaan ole kaupan. Ne pari kuvanveistäjää, jotka tekivät hirsistä taidetta, olivat tosi miehiä ja oikealla asialla. Olen itse haaveillut ikiomasta tilataideteoksesta, joka olisi yksi ainoa parimetrinen hirsi, mutta vähintään sata vuotta vanhasta seinästä. Se vuosikymmenien tuoma harmaus on niin kovin kaunis, ja hirsi halkeilee somasti. Siinä katse lepää.

Kukapa tietää, jos tuollaisen taideluoman onnistuisi hankkimaan käymällä varkaissa jossain purkualossa. Mutta pinnan pitäisi olla pelkkää puuta, ehkä korkeintaan itse poltetulla tervalla siveltyä, eikä missään tapauksessa keloa. Kelo on nykyajan pröystäilyä. Sellaisen katseleminen vetää mielen matalaksi.

Tuon liikkeen kotisivut ovat selvästi kesken. Onnistuin silti saamaan esiin sivun, joka esittelee kaakeliuuneja. Jotkut niistä ovat ihan aidon näköisiä. Sepä olisi jotain! Kaakeliuuniin voisi asettaa valokuvan aidon tulen liekeistä. Lämmön voisi hankkia asennuttamalla reflektorin. Kuka nyt kattoa rikkomaan hormin takia?

Luettelo mainitsee myös painikkeet, vetimet ja lukot.

Olisikohan siellä sellainen reikeli, jollaisia käytettiin ennen kamarin ovessa? Rajansa tietysti kaikella. Makasiinin oven lukko, jollaisen avain painaa yli kilon ja kirskunta herättää puoli seurakuntaa, on kyllä muhkea, mutta taidan tyytyä nykyiseen ruotsalaiseen Abloy-valmisteeseen.

Ette tiedä, miten aroista asioista tässäkin on puhe. Jo tällä hetkellä tilanne on se, että asunnon kaikki katkaisimet, töpselit ja vetimet voisi laittaa Bluetoothin kautta kotiverkkoon kytkettäviksi ja esimerkiksi avata laatikot Internetin kautta. Jääkaappeja, jotka juoruavat jopa kauppiaalla sisältönsä puutteista, on jo myynnissä.

Toisin sanoen kouriintuntuva maailma on kovaa vauhtia katoamassa. Istuskelin eilen Ylen tiloissa, kun toimittajalla oli jossain lähistöllä parempaa tekemistä, ja katselin ajankohtaisihmisiä, jotka muutamia päiviä sitten olivat päivitelleet, etteivät he oikeastaan osaa enää käyttääkään sellaista ihmelaitetta kuin kynää. Tiedän hengenheimolaisia. Joillakin ongelmana on käsiala, siis sen puuttuminen. Kun kirjoittaa lapulle ”hammaslääkäri”, ei ole toivoakaan saada seuraavana päivänä selvää, mitä siinä lapussa siis lukee.

Tuollaista kuunnellessa tunnen itseni jälkeenjääneeksi. Laskin kurillani, kuinka monta kynää minulla on tässä käden ulottuvilla. Sata.

Muistoesineiksi ovat jääneet nyt täytekynät. On niissä kieltämättä aikamoinen rassaaminen, ja geelikynät ovat melkein yhtä miellyttäviä kirjoittaa.

Vaikka totuus kyllä on, että puista lyijykynää ei voita mikään, varsinkaan jos teroituskone on tallella tai huusholli on puolillaan puukkoja, kuten eräillä, jotka eivät halua nimeään julkisuuteen tässä yhteydessä. Postipaketteja tosin pidän kurissa mattoveitsellä, hovihankkijana Biltema.