Kuis sit?

Kuten kerroin, jos Ylen Pasilan studioilta olisi löytynyt kuvaaja, olisin joutunut vastaamaan kysymykseen, mitä kirjaa suosittelisin mahdollisille kuulijoille tai katsojille tai lukijoille.

Ajatus ei ole hyvä. Ne vastaajat, jotka keksivät lemmikkiteoksen nopeasti, todistavat samalla, että esitetyllä mielipiteellä ei ole merkitystä. Se on sattumanvarainen. Ne vastaajat, jotka ovat ammattilaisia tai sellaisiin verrattavissa, turvautuvat vitsiin tai käyttävät vastauksen miettimiseen viikon tai kuukauden tai vuoden.

Itse olisin ollut vitsikäs.

Tällä viikolla olen sitä mieltä, että kirjallisuusihmiset ovat sotkeneet asiat pahanpäiväisesti. Omista syistäni, joita en nyt selosta, päädyin katselemaan hakuteoksista ja verkosta, mitä kummaa mahtaa tarkoittaa kirjallisuuden modernismi. Vastaus oli se, mitä arvelinkin. Ei mitään.

Joidenkin arvovaltaisten teosten mukaan tuo sana tarkoittaa sellaisia teoksia, joita Charles Baudelaire julkaisi 150 vuotta sitten. Yhtä uskottavin lähteiden mukaan kummalista runoutta alettiin julkaista jossain vaiheessa, mutta tämä modernismi ja sen aikakausi päättyi viimeistään 1939. Jopa yksimielisyyttä on taas siitä, että esimerkiksi Suomessa to joki modernismi ei ollut tuona vuonna vielä alkanutkaan.

Modernismi on hipiäinen.

Vauvojen, pikkulasten, muuten vain lapsenlasten ja lapsenmielisten armoilla olevana korostaisin sanaa ”kertomus”. Jos halaa, voi käyttää sanaa ”tarina”.

Sellaisen tunnus on tuo otsikko. Lukija tai kuulija haluaa jatkuvasti tietää, mitä sitten tapahtui.

Silmiini sattui lyhyt jakso, jossa arvostettu kirjailija kuvaili autismia ja luultavasti savanttia eli autismin sitä muotoa, jossa puhe voi olla huonoa mutta numeroiden hallina joko suurenmoista tai sokaisevaa. Kirjailija pujotti silmukan kaulaansa selittämällä, että tuon oireyhtymän yksi tunnus muka on turhien sanojen jättäminen pois ja pelkissä tosiasioissa pysytteleminen.

Tuo jälkimmäinen on juuri kirjallisuutta. Tosasioita ei erotella. ”Menin kotiin” on tosiasia. Entä ”Menin kotiin ja hississä minä alkoi pelottaa”?

Jälkimmäisessä on jo viite kertomuksesta. Kuulija valmistautuu kuulemaan, miten ja miksi alkoi pelottaa. Oliko hississä vikaa vai kenties kertojan päässä? Ja mihin hän siis oli menossa?

Olisin sanonut kirjallisuusohjelmassa, että se yksi suositeltava teos on ”Tuhannen ja yhden yön tarinat”.

Vastaukseen sisältyy myös kirjallisuusihmiseltä syystä odotettu annos ilkeyttä. Mikä on tuo teos? Kysymykseen löytyy vastaus, mutta ei sen kummempi kuin että eräitä valikoimia on alettu pitää ”oikeina” tai jopa ”täydellisinä”. Tavallisesti tuota kirjan nimeä käytetään puhuttaessa lapsille tai muuten yksinkertaisille tarkoitetuista pikku lyhennelmistä, joista on ehkä jätetty myös pois hankalia nimiä ja muita vaikeita sanoja. Joskus kuitenkin mielessä on koko ”korpus”. Ehkä ansaitsemattoman kuuluisa Burtonin englanninnos on suunnattoman laaja. Siinä on vaikka mitkä määrät niteitä.

On myös vakavamieliselle lukijalle tarkoitettuja laitoksia, joissa on myös alaviitteitä ja selityksiä niin että tarinoiden persialainen tai intialainen tai kiinalainen tausta on selostettu.

Lisäksi on niitä hauskoja kirjoja, joihin on koottu kokoelmaan myös kuuluvat puoliruokottomat tarinat.

Suomeksi Hämeen-Anttila on ollut viimeksi asialla, mutta kukaties ensimmäisenä mieleen tuleva on J.A. Hollon suomennos, jossa siinäkin on useita niteitä. En tiedä mutta arvaan Hollon tukeutuneen vahvasti ranskankieliseen versioon, jota arvostetaan, ja ainakin niihin kolmeen englanninnokseen, joihin viitataan useimmin.

Penguiniltä on muuten aika uusi englanninnos, kolmena niteenä. Kindlen yhden dollarin hintainen jättiläinen sisältää kolme versiota. Se Penguin maksaa noin viisikymppiä e-kirjana, joka tällaisessa tapauksessa, teoksen koon huomioon ottaen, voi olla järkevin valinta.

Tuo tuhat vuotta vanha arabialainen satukokoelma muuten on ”modernistinen”. Esimerkiksi ”Kolme appelsiinia on tarina, joka leikittelee tarinan kertomisella ja johtaa lukijaa nenästä harhaan. Ei ihme, että Jorge Luis Borges oli tämän kertomuskokoelman suuri ihailija ja mielestäni julkaisi useitakin itse keksittyjä ”versioita”.

Koska islam on paljon esillä, haluan tällä kirjoituksella huomauttaa, että suuri osa meistä suomalaisista on islamin lapsia, koska meille Ali Baba ja Aladdin ja Sinbad ovat lapsuudesta tuttuja, ja niissäkin mielen maailma on aivan toinen kuin esimerkiksi kansansadussamme tai vaikkapa Andersenissa tai Grimmillä.

Itse suosimassani mielen maantieteessä juuri ihmesadut ovat keskeinen lähde. Ne ovat paljon tärkeämpiä kuin lavertelevat selvitykset kansoista ja kansojen vaiheista.

On mielenkiintoista, että hallitsija uhkaa hirtättää visiirin ja neljäkymmentä tämän sukulaista, ellei se omena, joka katosi kolme omena Basrasta hankkineelta, löydy vähän äkkiä.

Eikä se ole tarinan ydin eikä opetus. Jos nimittäin lähdetään siitä, että varkaita on hirtettävä yötä päivää, se kysymys, kuka tarinan henkilöistä on oikeasti varas, voi osoittautua erittäin vaikeaksi. Siten tarinan lukija saattaa löytää itsensä miettimästä, olisiko niinkin, että kun Tuhannen ja yhden yön mailla on tänäänkin seutuja, jossa ei näytä kymmenessä eikä sadassa vuodessa löytyvän yksimielisyyttä mistään, esimerkiksi siitä, kenen päähän on heitettävä pommi, se voisi olla isokin ero Eurooppaan, ei kuitenkaan Yhdysvaltoihin verrattuna.