Petri Latvala

Antti Haataja ja Pentti Sammallahti ymmärtävät heti otsikkoni. ”Tuulessa roihuaa maa” on kirja, iso ja painava, melkein kuin järkäle.

Tämä kirjoitus ei ole arvostelu. En ole arvostelija.

Aion vain sanoa, että ehkä en ole nähnyt hienompaa kirjaa koskaan, millään kielellä.

Ei tuollaisessa lauseessa ole paljon mieltä. Kuka pitää mistäkin. Jokin keskiajan inkunaabeli tai Gutenbergin raamattu ei ole verrattavissa mihinkään.

Tässä on mukana aihe, aiheen käsittely, tekstin ja valokuvien puristaminen kirjaksi, ja tekijät ovat tietenkin kannesta ilmenevät, Haataja ja Sammallahti.

Kirjan taittaja on Petri Latvala. Halusin nyt ilmiantaa lukijoille, että Suomessa on hänessä sellaista kirjataiteen osaamista, joka ansaitsisi minkä tahansa palkinnon millä tahansa messuilla.

Sammallahti on Oulun yliopiston saamen kielen ja saamelaiskulttuurin professori. Tai ehkä oli – hän on syntynyt 1947 eli eläkkeellä. Hän on näyttelyjä pitänyt valokuvaaja, ja hänen veljensä Pentti on ehkä vielä kuuluisampi valokuvaaja.

Yhdessä Haatajan kanssa toimien he ovat myös tuottaneet tekstin, jossa on kiteytynyt kaikki paras Lapista kirjoitettu eli herkkyys ja kyky olla ympäristön valloissa ja valtias, ja kertoa tämä.

Onneksi en ole koskaan tavannut Haatajaa enkä Sammallahtea. Olen iloinen ja ylpeä nähtyäni nyt, tällä viikolla, miten osa elämäntyötä ja isäni Kullervon työtä on kerralla rauennut.

Juuri sitä olemme pohjimmaltamme toivoneet. Että kapula kiertäisi ja kaiken pintapuolisuuden ahdistama ainutlaatuinen alue, siis Lappi, pysyisi arvossaan monen mielessä monessa mielessä maapallon ainutlaatuisena paikkana.

Itse en tunne saamelaiskulttuuria sen enempää kuin että erotan ylilyönnit, joita niitäkin näkee, tätä nykyä päinvastaiseen suuntaan kun ennen. Omana elinaikanani on ollut vielä yleistä nähdä saamelaiset, etenkin koltat, jonkinlaisena luonnonkansana. Kaunokirjallisuuskin on ruokkinut toisenlaisuuden tuntoja.

Tämä ”Tuulessa roihuaa maa” osoittaa meille arkipäiväisyyksien harrastajille, että meillä on tässä maassa kokonainen kieli (monta kielimurretta) ja kulttuuri, joista on pidettävä oltava ylpeä. Tiettävästi heitä on Norjassa paljon enemmän kuin Suomessa. Mitä tasoa yhteenkuuluvuuden tunne on, sitä en tiedä.

Edellinen sukupolvi Lapin ja saamelaisuuden suuret tuntijat olivatkinkin enimmäkseen Pohjoisen pappien jälkeläisiä, Fellmanista Itkoseen ja Järventaus siinä välissä, kukin omine asenteineen.

Tilannehan on se, että toimitin minäkin antologian Lapin kirjallisuudesta, kuvin varustettuna. Se tuli valmiiksi yli kaksi vuotta sitten. Syistä jotka eivät ole selvinneet minulle tähän mennessä, hanke hidastui kustannusliikkeessä. Varmaan kymmenen kertaa minulta on kysytty käsikirjoitusta, ja olen aina vastannut, että se on teillä jo.

Mutta nämä eivät ole julkisia asioita, eikä niissä yksityisenäkään ole mitään erikoista eikä kiinnostavaa.

Antologia on saman tyylinen kuin ne, joita Erno Paasilinna toimitti melkein puoli vuosisataa sitten, ja Veikko Huovinen hänkin yhden. Lapista on kirjoitettu aika paljon, siihen nähden, miten huonosti se itse asiassa edelleen tunnetaan.

Viivästely oli onni. Tämä uusi kirja, Tuulessa roihuaa maa, on jotain sellaista, mitä lähellekään en tietenkään pääse. Jos niin käy, että antologiani kuitenkin ilmestyy, se on käyttötuote tähän aarteeseen verrattuna.

Oman antologiani taittajaksi oli pyydetty ja saatu samainen Petri Latvala.

Jokin etiäinen saattoi olla asialla, kun sanoin kustantajalle, että omaa antologiaani en halua Latvalan taittavan. Tässä on nyt näyte, että hänellä oli parempaa tekemistä.

Tässä teoksessa taittajan rooli on nimittäin ollut ratkaiseva. Sanoisin tuntevani nyt aika hyvin Lappia ja Skandinavian pohjoista koskevan kirjallisuuden, johon kuuluu loistavia teoksia. Ne häviävät kuitenkin tälle, jossa taitto noudattelee kirjan aihetta eli se on jollakin tavalla karu ja karhea kuin iho.

Huippuhienoja valokuvia sisältävät kirjat lankeavat aika usein National Geographic -ilmiöön eli kuvien kauneus on hiukan narsistista, itseään ihailevaa. Se ei tunne hirveän hyvältä, ainakaan pitkän päälle. Tässä sitä ei ole.

Sitä en tiedä, miten niin sanottu suuri yleisö saisi tämän kirjan nähtäväkseen. Kustantaja on Tammi, jolla on nyt erillinen suurteosmyynti.

Maksoin kirjasta 300 euroa. Siinä oli mukana hiukan alennusta yksityishenkilölle. Kenellä on varaa, hän saa sen tilaamalla Tammesta, joka on siis nykyisin sama asia kuin WSOY, joka on sama asia kuin Bonniers. Painos on numeroitu eli nähtävästi tarkoitettu ihmisille, joilla on varaa tai hulluutta tuohon hintaan.

Näillä eväillä en usko että normaalihintaista kansanpainosta tulisi.

Tästä kirjoituksesta näkyvä innostus puolestaan johtuu pohjaltaan kirjan kohtaloista. On aihetta pelätä, kuinka kirjan käy, kun niitä ei oikein saa kaupaksi ja sanotaan yleisön siirtyneen muihin huvituksiin.

Huomaan olleeni väärässä, tässäkin asiassa. Ei painotekniikka eikä valokuvaus millään muotoa lopettanut maalaustaidetta. Ylivertainen käden jälki on kunniassaan, ja hinnoissaan. Ei myöskään kirja katoa, ainakaan tällainen, jonka voisi lukemisen jälkeen panna seinälle raameihin.

Ehkä teenkin juuri sen.