Piirtämismoottori

Kamera oli ensin ”valokuvauskone”. Ainakin suljin edellytti lihasvoimaa, ja muuhun tarvittiin mekaniikkaa ja kemiaa.

Esimerkiksi ”Edge” ja John Brockman tavoittaa julkaisuihin todella korkeita nimiä. Heille esitetyt kysymykset ovat yleensä nokkelia. ’”Tämä tieteellinen ajatus on hävitettävä”. Siis mikä? Vastaukset ovat usein todella hyviä.

Eräässä valikoimassa taustalla on metafyysinen kaiho. Mitä ihmisestä jää? Tänään, vappuna, esitetään koosteita, joista vanhemmissa sanotaan, että ihmisten tai oikeastaan työläisten uurastus on kaiken pohja, ja porvarit vain vievät lisäarvon, söivät ja mässäsivät.

Erikoista ajatella, että tämä kävi totuudesta. Ennen vallankumoushankeisiin ryhtymistä olisi uskottava, että mitä enemmän ihmisiä, sitä enemmän hyvinvointia. Uskomukselle ei taida olla perusteita.

Työnjako tuli puheeksi yli kaksisataa vuotta sitten, ja sitä tähdensivät myös neulamiehet, kuten Marx. Esimerkkinä oli silmäneula. Tulee parempia neuloja halvemmalla, kun yhdet valmistavat neulat, toiset teroittavat ne ja kolmannet nävertävät silmän, jonka läpi lanka vedetään. Varhaiset suurmiehet taisivat silti unohtaa innovaation eli keksinnön. Ompelukoneen oivallus on reikä neulan väärässä päässä eli lähellä kärkeä. Ja kohta kapitalistit myivät ompelukoneita ympäri maailmaa. En heti keksi, miten se olisi kurjistanut kansaa.

Kömpiäkseni minäkin barrikadille moitin, että lähimaailma on muuttunut jokseenkin epähavainnolliseksi.

Kannatan temppuilua ja muuta taidetta. Miesihanteeni Taika-Jim päätyi ereäässä sarjakuvassa kauas tulevaisuuteen, jossa eleli kuninkaan poika, mahdoton kakara. Koska tulevaisuuden tekniikalla sai vaivattomasti kaikkea mitä keksi haluta, vekaralle ei kelvannut mikään.

Ajatella! Tippaleipiä ja simaa vaikka jouluna ja kinkkuja pääsiäisenä.

Taika-Jim keksi keinon ja sai muun muassa kakaran vanhempien ikuisen kiitollisuuden. Hän herätti tämän uteliasuuden taikatempuilla, nappaamalla kolikon tämän nenästä ja löytämällä pelikortin hänen kengästään.

Tätä ei tulevaisuus tuntenut eikä tekniikka sallinut.

Lee Falk ja Phil Davis eivät 1930-luvulla hoksanneet 3 D -tulostusta, jota käyttäen frakkipukuisen taikurin temput olisi voinut tehdä tyhjiksi – ehkä.

Varmempi keino olisi ollut kuljettaa tulevaisuuteen Hans Holbein nuorempi tai, jos hän sattuisi olemaan varattu, aikalainen Albrecht Dürer, vaikka en pidäkään hänen piirroksistaan aivan yhtä paljon. Dürerin valtavassa taidossa on, samoin kuin Leonardon, jotain etäisen kammottavaa.

Holbein oli niin metka, kun hän maalasi joskus prinssitkin hiukan pöllähtäneen näköisinä, ja taisi olla erikoisen kiinnostunut yksityiskohdista. Aiknakin monissa tarkkaan piirtämiseen perustuvissa maalauksissa esitellään brokadia ja joissakin myös ihmeellisiä esineitä. Myös verkon kuvista löytää heti teoksia, joissa muotokuvassa ihmettelevän muinaisuuden miehen nutun ja etenkin turkiskauluksen jokainen karva näyttää olevan erikseen piirretty. Silti tasapaino säilyy ja kokonaisuus on hyvin vakuuttava.

Siitä on kai ollut puhettakin, että näinä aikoina olen istuskellut useamman kerran Pekka Vuoren kanssa. Pekka piirsi karikatyyrejä Hesariin, etenkin kulttuuriosastoon.

Mielestäni taito piirtää ihmisestä näköinen on satumainen.

Joskus pelkään, että tuo taito on enää harvoilla. Seinälle ripustettavat potretit ovat kauan sitten muuttuneet kasvoihin ja ylävartaloon keskittyneiksi. Kuka osaisi maalata sellaisen kuvan, jossa ovat vaimo ja mies ja vähän huushollia ympärillä? Ihmisen asento ja luonteenomainen liikehtiminen on osa häntä. Tämän tietävät kaikki valokuuvajat ja ehkä juuri siksi he tyytyvät perinteisiin potretteihin.

Tarkoitan sellaisia valokuvia kuin se paljon käytetty Pentti Haanpään kuva, jossa kirjailija astuu kohti kameraa huonossa metsässä takitta ja paidan rintamus auki. Vangitussa liikkeessä ja hiukan ilkikurisessa ilmeessä on paljon sitä Haanpäätä, jonka on tuntevinaan hänen tekstistään.

Todellisuudessa sellaisia valokuvia on paljonkin. Kuvattavaa ei ole naamioitu, vaan pikemminkin paljastettu.

Ehkä tässä yhteydessä olisi mainittava Kultalan kuvat Kekkosesta Hawaijilla noottikriisin puhjettua. Kuvassa on monta ihmistä ja vaatteet ovat tyypillistä turistitavaraa. Kekkosella on kaulassaan lei, kukkaseppele, ja meri tyrskyää kuin sekin kertoen maailmanpolitiikan tilasta.

Tässä yhteydessä saan sitten tilaisuuden ilmaista arvonantoni niille amerikkalaisille ammattilaisille, jotka piirtävät tuomioistuimen istunnoissa. Siellähän valokuvaaminen oikeudenkäynnissä on säännöksellä kielletty, toisin kuin meillä, jossa tapana on antaa kuvata minuutti tai pari oikeudenkäynnin alkua, ja se jälkeen kuvia ei saa ottaa.

Näitä amerikkalaisia kuvia näkee usein, ja mielelläni tapaisin ihmisen, joka osaa tuon ammatin. Kuvat ovat joskus hyviä. Tunnelma eli tilaisuuden pelot ja vihat saattavat välittyä viivoista, ja toisin kuin valokuvaaja, piirtäjä voi valikoida ja varjostaa kohteitaan vähemmällä vaivalla.

Milloin näemme seuraavan uutis- eli reportaasipiirroksen sanomalehdessä? Milloin joku keksii kuvittaa esimerkiksi Suomen 100 vuoden historian piirroksin, ei maalauksin eikä valokuvin?

Kysymyksessä on kuitenkin erittäin elävä taito ja taide, jonka eräs lohko on elpymään päin meilläkin – sarjakuva. Siinä ei näköisyydellä ole sijaa, mutta viivalla sitäkin enemmän.

Ostin kaupasta sen murre-Aku Ankan ja sadannen kerran jäin hämmästelemään myös Barksin taitoa. Miten joku voi olla sekä niin hyvä että miellyttävä?

(Jutun kuva on feikki, Photoshopilla tehty.)