Pakkoruotsi taas

Henkisesti vähäväkinen kommentoija kysyi, pilkottiko hiljan kirjoittamastani pakkoruotsin pukinsorkka. Vastasin jo, ettei pilkottanut.

Pukinsorkka on outo kielikuva tässä yhteydessä. Ehdottaisin sijaan siansorkkaa. Pukkeja näkee nykyisin niin harvoin ja sorkkia vielä harvemmin.

Olen aika monta kertaa esittänyt oman käsitykseni asiasta. En kannata pakkoruotsia.

Jos nyt olen ymmärtänyt oikein, ”pakkoruotsi” tarkoittaa jonkinasteista pakollista kielen kurssia peruskoulussa. Jos koulussa on valinnainen ruotsin kielen kurssi, lyhyt tai pitkä, se ei kai ole pakkoruotsia.

Jos olen erehtynyt, joku oikaiskoon. Ymmärrän siis, että jos peruskoulun voi käydä ja lukion lisäksi opiskellen kielinä esimerkiksi englantia ja ranskaa tai sitten ruotsia, jos sitä haluaa, se ei ole pakkoa.

Sen sijaan meillä on pakkosuomi, sillä aina joku kusipää innostuu, ettei äidinkieltä kannata opiskella, mutta se on pakko. Mitä tehdään suomalaisille ruotsinkieliselle, siihen en rohkene ottaa kantaa Pitäisikö heille säilyttää pakkosuomi?

Oma perusteluni on tämä. Peruskoulun ruotsin opetus ei johda käyttökelpoiseen kielen taitoon. Puheet virkamiesruotsista saa nekin unohtaa. Kouluruotsin käyttäminen esimerkiksi Kelassa, verottajan luona tai tuomioistuimissa ei ole oikeusturvan kannalta kelvollista.

Se ei riitä, että tulkkina toimii henkilö, joka osaa tulkattavia kieliä vähän sinne päin. Kun kysytään, ’”käyttäytyikö mies uhkaavasti”, kyllä on osattava erottaa esimerkiksi väkivaltarikoksia selvitettäessä uhkaavuus ja röyhkeys. Ensin mainittu tarkoittaa perusteltua pelkoa, että toinen käy kimppuun. Viimeksi mainittu tarkoittaa muuten vain harmillista ja loukkaavaa käytöstä, kuten nimittelyä.

Viranomainen kysyy: ilmenikö työpaikalla syrjintää. Jos sana ”diskriminering” on vastaajalle outo, seuraavaksi voi ehdottaa sanaa ”särbehhandling”. Syyttäjän on osattava sanoa täsmällisesti: ”Ni åtalas för förskingring.” Teitä epäillään kavalluksesta. Kotitalousvähennys (verotuksesta) on ”hushållsavdrag”. Sitä pitää osata vaatia itse.

Kannatan henkilökohtaisesti ruotsin opiskelemista jo peruskoulussa, pidän suomenkielisen lapsen panemista ruotsinkieliseen tarhaan hyvänä ajatuksena ja suorastaan neuvon eräiden alojen opiskelijoita lukemaan kiireesti ruotsia.

Kannatus tarkoittaa toimintaa omassa lähipiirissä. Pojanpoikani kirjoitti ruotsin tänä vuonna ylioppilaskirjoituksissa ja oli viime kesän töissä Tukholmassa auttelemassa vanhusten hoidossa. Siinä ei englanti auta. Ilmavoimiin tai merivoimiin upseeriksi aikoville tuttavien lapsille olen sanonut, että opettele ruotsia hyvin. Kahvikeskustelut ovat yhtä tärkeitä kuin englanniksi vedetty virallinen ohjelma.

Itse kannatan myös pakkotanskaa. Sain lakimiehenä tavattomasti hyötyä siitä, että luin ja käytin vuosikymmeniä tanskalaisia siviilioikeudellisia tutkimuksia, jotka ovat vielä parempia kuin ruotsalaiset, jotka olivat yleensä parempia kuin suomalaiset. Esimerkiksi immateriaalioikeudessa (tekijänoikeus, patenttioikeus ja muuta) tanskalainen Koktvedgaard ja norjalainen Knoph olivat vuosikymmeniä aivan ylivoimaisia ja nyt paras on Jens Schovsbo. Saksalaisten kirjojen käyttäminen olikin kinkkistä, koska laki ja oikeuskäytäntö ei ollut välttämättä edes suurissa linjoissa sama eikä ole edelleenkään. Lisäksi laki-saksan ymmärtäminen vaatii erinomaista saksan taitoa.

Eilen luin erään sellaisen Eskelisen kirjan Suomen kirjallisuudesta ja panin merkille, että kirjoittaja arvosteli kipakasta menneitä sukupolvia etenkin Ranskan ja Englannin kirjallisuustieteen huonosta tuntemuksesta, mutta ei tainnut itse tuntea lehteä BLM, Bonniers litterära magasin.

Kirjojen saaminen Suomeen Ranskasta ja etenkin USA:sta oli kauas 50-löuvulle vaivalloista. Suomessa luettiin oikotienä ruotsalaista kirjallisuuslehteä ja kahden ruotsalaisen sanomalehden kulttuuriosastoa. Niissä seurattiin tarkasti suurten maitten kirjallisuutta ja taidetta, ja näin oli toimittu 1920-luvun alusta alkaen. Niinpä Parnasso julkaisi 50-luvulla erinomaisia katsauksia mm. Italian ja Ranskan uusimmista kotkotuksista.

Asiasta kerran kirjoittaessani yritin kiteyttää asian erään ruotsinmaalaisen diplomaatin muistelmateoksen kuvaan. Samaan aikaan kun isämme tappelivat henkensä edestä Talissa ja sitten Viipurinlahdella, lukemani ruotsalainen muistelija istui New Yorkin 42. kadulla yökerhossa siemaillen viskipaukkuja, nuuhkien mariojuanan savuja ja kuunnellen lupaavia Parkeria, Gillespietä, Roachia ja muita matkallaan Kaliforniaan tapaamaan Corsoa, Ferlinghettiä ja Ginsburgia. Muistelija harmitteli, että Faulkner, jonka tuotannon hän tunsi 1944 hyvin, ei istunut Algonquin-hotellissa niin kuin melkein kaikki muut kirjalliset ja taide-elämän suuruudet.

Sen vuoden syksyllä isämme ja äitimme miettivät päänsä puhki, miten kummassa saisi ulsterin talveksi, kun kaupoissa ei tietenkään ollut. Ruotsalainen muistelija mietti, ostaisiko emännälle angoraa vai alpakkaa.

Senkin kerroin kauan sitten, kun juttelin tuomari Reinhardin kanssa kalifornialaisten barbaarisuudesta. Hän myönsi asian todeksi ja sanoi, että hänenkin isänsä oli vain elokuvaohjaa siinä Hollywoodissa ja vaari oli pannut Stanislavskin kanssa teatteritaidetta uusiki Berliinissä.

Heillä oli ollut sotavuodet varsinainen eläintarha Sana Monicassa. Antoine de Saint-Exupéry ja Jean Renoir eivät osannet ostaa nakkimakkaraa englanniksi, Brecht poltti niitä kaameita sikareitaan ja kiusasi naisia, Thomas Mann keljuili veljelleen Heinrichille kyselemällä, muistiko tämä, kumpi heistä oli saanut Nobelin palkinnon, eikä Stravinskia voinut päästää saman huoneeseen muiden säveltäjien kanssa, koska aina tuli tappelu. Ja pöytämusiikista huolehti Amerikkaan asettunut Rahmaninoff, mitä nyt välillä pistäytyneet Prokofjev ja Bartok koettivat sotkea omiaan.