Kerrankin

Kerrankin oikeaa ja tärkeää asiaa oikeudenkäyntimenettelystä. Lehdissä mainittu väitöskirja oikeudenkäyntikuluista osuu olennaiseen ja on lisäksi asia, joka on muutettavissa, vieläpä aika helposti.

Missä tahansa riita-asiassa kulut voivat karata niin korkeiksi, ettei oikeuteen pidä mennä. Se on väärin, koska on aika paljon tärkeitä ja vaikeita asioita, joiden ratkaisemiseen juuri tuomioistuin olisi sopiva paikka. Esimerkiksi pikku remontti tai miksei vähän suurempikin voi olla sellainen, että tarvittaisiin myös henkilötodistelua ja ehkä jopa paikalla käynti.

Rakennusalan määräyksiä on liian paljon. Jotkut ovat selvästi turhan vaikeita soveltaa. Huolimatonta työtä ja toisaalta naurettavan pikkumaisia tilaajia on paljon.

Ennen aikaan kulut kuitattiin suhteellisen herkästi ja monesti käytettiin lausetta ”koska asia on ollut epäselvä, osapuolet saavat puolin ja toisin pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan”.

Memoriaaliin eli muistiinpanoihin pöytäkirjaa varten kirjoitettiin ”q.q.”. Ainakin hovioikeudessa väitettiin, että lyhenne kulujen kuittaamisesta olisi latinasta, mutta sitä se ei ole. Asia oli kuitenkin selvä.

Toisaalta ennen oikeudenkäyntikuluissa oli myös huonoja tapoja. Korvausmäärät olivat etenkin hovioikeuksissa ja korkeimmassa oikeudessa joskus merkillisiä. Ison ja asiallisen jutun voittanut sai korvauksena kuluistaan nykyrahassa 100 euroa tai alle.

Lehdissäkin mainitut huippukalliit asianajajat on erikoisongelma. Nuo tavattomat palkkiot ovat varmaan paikalleen suuryhtiöiden asioissa, joissa riidellään metron tai ydinvoimalan rakentamisesta. Saman tasoinen laskutus jutussa, jossa vastapuolena on tavallinen kansalainen ja asia sinänsä järkevä, on selvä ongelma.

Kallis juristi voi huomauttaa, että hän voisi käyttää tuon ajan muuhun ja laskuttaa raskaimman jälkeen.

Toisaalta, kun tämä on blogi ja osa lukijoista tietää taustani, olen mielestäni oikea henkilö sanomaan, etteivät parhaat mahdolliset asianajajat riita-asioissa välttämättä löydy niistä nimekkäimmistä toimistoista.

Kun jouduin taannoin tekemisiin hiukan erikoisen riita-asian kanssa, jossa osapuolena oli pieni asunto-osakeyhtiö, soitin tutulle isännöitsijälle joka neuvoi hyvin tavallisen juristin. Juristi tuli paikalle ja kahden viikon kuluttua koko asia oli hoidettu, ja vielä taitavasti.

Asianomainen oli ollut ikänsä kiinteistöalalla ja keskittynyt juuri tuollaisiin juttuihin ja laskutti tuntipalkkana kolmanneksen siitä mitä maan parhaat.

Monet liikejuristit muuten itse sanovat, etteivät he ota perhe- eivätkä perintöjuttuja. Joku vielä lisää ”kun en osaa niitä”. Joiku ei lisää, vaikka syy on juuri tuo.

Itse en aja asioita, mutta esimerkiksi ennakkoperintöä sivuavissa asioissa en suostu antamaan edes suullista neuvoa. Niissä on aika monta muuttujaa. Noissa asioissa ja samoin testamenttijutuissa paras avustaja on sellainen, joka luuhaa työkseen alioikeudessa ja siten tietää, mitä tapahtuu todella eli millainen on käytäntö.

Kuluongelman takana on vaikea ja periaatteellinen kysymys. Meillä oikeudenkäyntimenettelyä on viety vahvasti siihen suuntaan, että tuomari istuu lähes mykkänä ja asianosaisten on osattava esittää oikeat asiat oikealla hetkellä.

Tuo lienee oikeusturvan kannalta oikein, koska tuomari ei saa ryhtyä auttamaan kumpaakaan osapuolta, ei myöskään heikompaa.

Olisiko tuossa aatteessa menty liian pitkälle? Olemme tietävinämme, mitä tuomioistuin saa tehdä viran puolesta ja mitä ei. Mutta joskus voi käyttää järkeäkin. Kukaan prosessioikeuden erikoistuntija ei näe siinä moittimista, että todistajaa kovistellaan hyvin tärkeissä asioissa. ”Todistajan on ennen vastaamista muistettava, että perättömien puhumisesta valan vannomisen jälkeen on laissa säädetty ankara rangaistus.”

”Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei voi olla lakikaan”, toimittajat toistelevat ja viittaavat Olaus Petriin. Lause ei ole Olaus Petrin eikä se pidä paikkaansa. Jos puheissa yritetään säilyttää jonkinlainen tolkku, oikeus ja kohtuus ovat eri asioita, ja oikeus ja laki on myönnetty eri asioiksi ainakin sata vuotta. Yksikertaistaen: lailla pyritään oikeuteen (oikeudenmukaisuuteen). Aina se ei onnistu. Esimerkiksi ainoa tietävä todistaja on kuollut eikä papereita ole.

Lausetta voisi muuttaa: kohtuuttomiin tuloksiin johtavaa lakia ei pidä jättää muuttamatta.

Valitettavasti tässäkin on ongelmia. Eduskunnan kyselytunneilla esitetään joka viikkoa esimerkkejä tilanteista jotka ovat toisten mielestä kohtuullisia, toisten mielestä kohtuuttomia.

Eikä tuomarinohjeitten muistiin merkitsemisen aikaan ollut hallinto-oikeutta eikä vero-oikeutta eikä valtiontukia jne. Lisäksi monet kirkon ovat pitäneet koron ottamista lainasta ja pienenkin voiton saamista liiketoimesta niin kohtuuttomana tapauksena, että kysymyksessä on synti.

Eräillä seuduilla tuo ongelma hoidetaan perimällä koron sijasta toimituskuluja ja selittämällä, että liikevoiton ottamatta jättäminen merkitsisi tappiota.

Ja lopuksi: pieni rauhantuomari-tyyppinen järjestelmä ei ole lääke vaivaan. Suomessa riita-asioiden ennakkovalmistelu on saman tyyppistä ja johtaa usein sovintoon. Kokenut tuomari pelottelee joskus sopivasti molempia osapuolia sekä kuluilla että ajanhukalla. Ja sille, että usein parhaiten menestyvät röyhkeimmät, eivät taida laki ja oikeus mahtaa mitään. Itselläni minulla on sellainen käsitys, ettei tätä maailmaa ole suunniteltu paikaksi, jossa oikeus toteutuisi – mikä ei estä yrittämästä.