Leif G W epäonnistuu

Ruotsalaiset ja norjalaiset dekkarit ja jännärit nauttivat mainetta. Niitä käännetään ja kiitetään.

Leif G.W. Persson on kärkinimi. Moni lukija nauttii kirjoittajan erinomaisesta asiantuntemuksesta ja ovat mielissään poliisin ja välillä koko ruotsalaisen yhteiskunnan pilkkaamisesta.

Uusimman kirjan nimessä kysytään, voiko ihminen kuolla kaksi kertaa. Se tulee varmasti pian suomeksi ja hiukan yllättäen jatkaa sarjaa Ruotsin huonoimmasta poliisista, Bäckströmistä, joka henkilöi jokseenkin kaiken sellaisen, mikä ei sovi poliisille.

Ehkä on kohtuutonta odottaa, että kirjailijan olisi tehtävä joka kerta erinomaista työtä. Maalarikin saa pitää friipäivää ja ainakin ennen riitti etenkin poikkeustapauksissa, että ammattimies näyttäytyi työmaalla.

Brändääjät tahtovat olla hiukan yksinkertaista väkeä. He ovat oppineet kauppakorkeakoulussa jotain ja työelämässä hiukan lisää mutta eivät kuitenkaan käsitä syvällisesti mielikuvabisneksen ongelmia, jotka kertautuvat verkkokaupassa.

Luottamus liikkeeseen ja etenkin luottamus johonkin myyjään on erittäin tärkeä asia. Olen itse neuvonut tuttavaa menemään tiettyyn Giganttiin ja kysymään erästä myyjää, koska ostin joskus itse television ja totesin, että kaikki sovittu piti hienosti eikä roskaa puhuttu. Kun kysyin, olisiko tuollainen vielä kalliimpi televisio minulle hyvä, hän sanoi että ei. Tämä halvempi välttää. Tuollainen on myyjän osaamista. Ei esimerkiksi myy näköiselleni miehelle peli-optimoitua kannettavaa tietokonetta. Hän arvaa, ettei liukas animaatio kiinnosta minua mutta saattaisin olla valmis maksamaan siitä, että laite on luotettavan maineessa ja jopa korjaaminen on mahdollista.

Persson kattaa voileipäpöytänsä ja tuo tarjolle aivan erinomaisia tyyppejä, kuten naapuriportaan pikkuvanha partiopoika, joka löytää kirjan aloittavan pääkallon, ja jokseenkin epäilyttävän hienosti-partionjohtajan, jonka harraste tuntuu peittävän asianomaisen omaa infantiilisuutta.

Mutta kirjoittaja ei käytä kattaustaan. Henkilöt ja juonen palaset seilaavat sinne tänne kuin keväinen jää Mälarilla ja kaiken kukkuraksi perusjuoni, johon liittyy keskeisesti ruumiitten vaihtaminen toisiin DNA-tunnistuksen takia tsunamin yhteydessä Thaimaassa ja siis petosten sarja, jää harmittamaan lukijaa epäuskottavuudellaan.

Meidät on opetettu odottamaan jännäreiltä todenmukaisuutta tai James Bond -kuviota, jossa täysin mahdoton juonielementti tuodaan tarinaan taikakaluna. Pidin erikoisesti siitä itämaisesta hatun heittäjästä ja hänen viimeisistä vaiheistaan kultaholvin sähköistetyn portin luona.

Olen hiljalleen odotellut, milloin muoti vaihtuu eli siis palaa taas kerran vanhoille urille. Realistinen sosialidemokraattinen jännäri on ollut vallassa nyt vuosikymmeniä. Jan Guillou tosin menetti teränsä kirjoitettuaan muutamia muistettavia Hamilton-tarinoita, joista paras on ”Vendetta”, ja sarjan loppupäässä tarinat alkavat valua pahasti reisille. Huonoimpia on Suomessa ja Vienassa tapahtuva juttu, se jonka kansikuvana on suomalainen Vapauden risti.

Eikä Guilloun radanrakentajista alkanut jännärisarja tunnu jatko-osissaan liioin toimivan, mutta tässä asiassa pidätän oikeuden muuttaa tarvittaessa mieltäni. Norjalaissyntyisten natsismiin viehättyminen Hitlerin ajan Berliinissä on toteutettu kovin kömpelösti.

Sääli että sarjakuvat ottivat omakseen sadan vuoden takaiset supersankarit. Elokuvina Judex ja Phantomas olivat suurenmoisia. Näillä salaisilla oikeuden miehillä oli jokin mahdoton taito, jonka turvin he sitten panivat ojennukseen rosvoja ja tarvittaessa poliisejakin.

Kirjallisuudessa kuulutan ennen kaikkea aivotonta viihdettä. Sitä me tarvitsemme. Elämämme kulkee kuitenkin enemmän puheen kautta kuin kuvan, joka arkipäivä, osin sunnuntaisinkin.

”Aivoton viihde” on hienostelijoiden keksimä haukkumasana. Keskuudessamme on edelleen valistajia, joiden mielestä kirjallisuus on hyvää vain, jos sitä ei millään ymmärrä. Jos sellaisen tekstin voi lisäksi nimetä muutamalla hämärällä sivistyssanalla, niin johan on hyvä.

Myös suomessa muutamat taitavat henkilöt osaavat yhdistää juonivetoisen ja repliikkivetoisen kerronnan ja uskaltavat samalla luottaa jännittäviin käänteisiin. Ilkka Remes on parhaimmillaan juuri sellainen.

Leif G W Perssonille on nyt päässyt käymään niin, että hän on ruvennut näyttelemään itseään. Kirjojen tehtailu on vakavaa puuhaa. Jotkut sen osaavat. Panu Rajala, kuten sanottu, valmistaa kirjailijaelämäkertoja kuin Sunlight-saippuaa. Tavara on taattua ja liukasta. Syvämietteisyys ja matalamielisyys vuorottelevat sopivasti niin että lukijan on vaikea olla mieltymättä.

Perssonista joka kaikesta huolimatta on etevä kirjoittaja ja varmaan onnistuu seuraavalla kerralla hyvin, mieleeni tulee toivomus.

Eikö olisi hienoa, jos Juha Siltala tai sitten vaikka Teemu Keskisarja kirjoittaisi seuraavaksi jännärin. Siltala osoittaa kirjoissa mainiota kykyä kuunnella ihmisiä ja kaivaa esiin heidän pelkojaan ja ahdistuksensa aiheita. Tieteellinen kirjoittaminen voisi hyvin täydentyä, jos apuun otettaisiin dramaturgia. Se voisi edellyttää myös keksittyjä henkilöitä.

Tervo on tehnyt tätä (esimerkiksi ”Troikka”), mutta olisin todella utelias näkemään, miten vastaavan historiallisen episodisarjan käsittelisi aineiston syvästi hallitseva tutkija. Antti Tuuri on tehnyt tätä, mutta hänen tyylillään juonessa ei ole huipennuksia. Tosin sekä ”Kylmien kyytimies” että ”Ikitie” ovat tavallaan jännäreitä.

Pus kii, akateemiset tutkijat!