Mielenkiintoista

Jutun kuvassa on mielenkiintoinen kirja, alaotsikoltaan Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa. Takakansiteksti täsmentää:” Raukoilla rajoilla käsittelee kaikkea sitä, mitä ei ole koskaan haluttu kertoa suomenkielisestä kirjallisuudesta.”

Markku Eskelisen kirjan mukaan Suomen kirjallisuuden merkittävin nimi kautta aikojen on Markku Eskelinen. Perässä pinnivät Jaakko Ylijuonikas, Aleksis Kivi, Maria Vaara, Hilda Tihlä, Irmari Rantamala ja Paavo Haavikko.

Mielenkiintoista.

Kirja on kovin laaja. Lukija oppii ennen pitkää hyppäämään yli aina muutaman kymmenen sivun välein toistuvat väitteet, että Tuomas Anhava ja Kai Laitinen olivat tietämättömiä tärkeämmistä kirjallisista kysymyksistä ja että kirjallisuuden professorien taaja joukko koostuu melkein yhtä pahoista typeryksistä.

Näihin henkilöhahmotelmiin on siis käytetty runsaasti tilaa, mutta kun perusteluja ei esitetä lainkaan, voi käydä niin, että lukija korvaa ne omilla käsityksillään. Tämä varman on kirjoittajan tarkoituskin.

Useiden teosesittelyjen kohdalla tavoitteeksi kerrotaan, että ellei tekstissä tunnu olevan ymmärrettävää sisältöä, lukijan on luotava se notkein ja vaihtelevin lukemisstrategioin.

Juttelin tästä kirjasta Pekka Tarkan kanssa. Olimme molemmat hyvinkin ihastuneita Eskelisen teokseen, koska olimme kumpikin löytäneet fiksuja nostoja.

Helsingin Sanomien arvostelijan Toini Havun koulukunta onkin ollut pahasti näkymättömissä viimeksi kuluneet 50 vuotta. Hienona miehenä Eskelinen ei mainitse tätä omaa riippuvuuttaan. Pari meistä kuitenkin muistaa, että kirjassa mainittu V.A. Koskenniemen koulukunta on käytännössä puhki kohta sotien jälkeen, Helsingin Sanomat rynnisti kirjalliselle kentälle erotuomariksi, ja Havun diplomityö oli Väinö Linnan teilaaminen. Erikoislehdissä kirjallisuuden kuninkaaksi julistautui Eino S. Repo. Yhdistävä aate oli Tuomas Anhavan ja hänen hengenheimolaistensa nitistäminen.

Eskelinen esittää yön ainoana valopilkkuna Tammen Jarl Hellemanin, mutta ei taida tietää, että Hellemanin yhteistyökumppani ja ystävä oli juuri mainittu Anhava, joka myös siirtyi Otavalta Tammen palkkalistoille, ja sitten vielä vuosikymmeniä editoi Eskelisen kiittämät Haavikon proosateokset.

Muistan, miten mielellämme olisimme Otavassa 70-luvulla palkanneet Hellemanin johtajaksi. Haavikko ei ollut yleensä kiinnostunut ulkomaalaisten kirjoista, ja vaivoinaan hänellä oli kaikenlaisia keskinkertaisia ihmisiä, sellaisia kuin esimerkiksi minä.

Helleman ei suostunut, kuten ei sitten Arrakoskikaan. Viisaita miehiä. Viksteniä ei pyydetty mutta Tarmiolle olisi ollut paikka, jos hän olisi hävinnyt henkien taistelun vanhakantaisia WSOY:n omistajia vastaan.

Eskelinen on pian 60 vuotta täyttävä nuorukainen, joka 1980-luvun (”Sianhoito-opas”) jälkeen on tuomassa uusia tuulia kirjallisuuteemme. Hänen nyt kirjoittamansa osoittaa, ettei hän tunne hyvin kirjallisuuden teoriaa, niitä hahmotelmia joista hän moittii toisia tietämättömiksi. Juuri ranskalainen teoria nojautuu laajasti Husserliin. Mielenkiintoisesti Husserl oli jo Sartren ja Camus’n mittatikku, kuten hiukan pienemmässä määrin Heidegger. Hänen fenomenologiansa vaikutti Derridaan ja tämän kiistakumppaneihin Deleuzeen ja Guattariin.

Haavikon pariin proosateokseen vaikutti vahvasti Foucault ja myös Chomsky. Tiedän asian, koska neuvoin näitä kirjoja Haavikolle, ja ”Tarkkailla ja rangaista” suomennettiin ja ilmestyi 70-luvun alussa Oavala.

Haavikon moniselitteisyys ja yksiselitteinen vihamielisyys monia auktoriteetteja kohtaan tukeutuu juuri Foucaultiin. ”Les mots et les choses” oli usein puheena, samoin ”L’ordre de discours”. Hulluuden historiaa mietittiin, ja ”tiedon arkeologia” sai käyttöä. Haavikko haki etenkin näytelmien ja oopperoiden aiheet arkistolähteiden sirpaleista ja oli erikoisen huvittunut Satavuotisen sodan kronikoista (Villehardouin, Froissart).

Kaupallinen virhe oli luulo, ettei semiotiikan etevä teoreetikko ja professori Umberto Eco osaisi kirjoittaa hyvää romaania. ”Ruusun nimi” meni muualle.

Jos joku on jaksanut lukea tähän asti – ehkä Touko Siltala – niin minulla on edellä mainitut kirjat alleviivauksineen ja päiväyksineen edelleen hyllyssäni, ja vieressä Ricoeuria ja uusretoriikkaa sekä ennen kaikkea Tuomas Anhavalta saamani Jean Paulhanin keskeiset teokset. NRF:n pitkäaikainen päätoimittaja Paulhan oli Ranskan (lähinnä Gallimardin) johtava kustannustoimittaja, joka poimi kaverikseen Giden ja opetti tätä kirjoittamaan proosaa keksittyään sitä ennen lyyrikkoja, Apollinairen, surrealistit, kymmeniä maailman luokan nimiä. Paulhan teki parhaansa opettaakseen Sartren kirjoittamaan käsitettävästi, mutta epäonnistui. Camus oppi ja onnistui.

Tässä annan ymmärtää, ettei Eskelinen tunne itse ihmeemmin sitä teoreettista kirjallisuutta, jota hän korostaa. Se ei vähennä hänen omintakeisten oivallustensa ja eräiden analyysien arvoa. Kirjan yleinen lapsellisuus näyttäisi johtuvan siitä, että Eskelinen on tehnyt itsestään tietokirjansa romaanihenkilön, siis sankarin. Sekin on hauska oivallus. Saa sitä pitää itseään kaikkia toisia viisaampana. Niin Haavikkokin teki.

Nyt sanottu koskee Eskelisen kirjassa arvostavasti esiteltyä Olavi Paavolaista. ”Nykyaikaa etsimässä” mutta myös Natsi-Saksan ja Etelä-Amerikan kuvaukset perustuvat samaan kuin ”Synkkä yksinpuhelu”, röyhkeään tietämättömyyteen ja haluttomuuteen paneutua asioihin. Dadaismin esittely on paljastavin. Olen käynyt läpi lähdeteokset. Paavolainen poimi hauskuuksia sieltä täältä ja jätti huomiotta kirjallisen proosan valtavat muutokset, jotka tapahtuivat ympärillä. Jopa Armas J. Pulla oli parempi kulttuurikriitikko kuin Paavolainen.