Tietäminen on epädemokraattista

Ehkä liioittelen, mutta eilenkin aloin muistella opiskelua. Joku puhui nimien pudottelusta (name dropping).

Eläkkeellä en korjaile virheitä. Tuomioistuimissa puhuttiin ”pukittamisesta”. Tehtiin samalla tavalla kuin koulussa. Virheen kohdalle tehtiin kynällä pukki eli kruksi. Yliopistolla tenttejä korjatessa virheellinen tai puutteellinen kohta merkittiin. Taustalla oli ajatus, että opiskelija näkisi itse, miksi vastauksesta tuli huonot pisteet.

Tieteen historiasta luennoituani pudotin pisteitä esimerkiksi Heisenbergin sivuuttamisesta ja peruskurssilla, jossa oli puhe länsimaisen tieteen perusteista, annoin nollan niille jotka eivät tienneet biologiassa Darwinin tai fysikassa Einsteinin nimeä.

Nimien pudottelu tarkoittaa yleensä väitettä tai vihjailua että tuntee jotkut, mainitsemansa ihmiset, ja yrittää heidän nimiään toistelemalla heijastaa heidän valoaan.

Mutta mitä siis sanoisitte urheilutoimittajasta, joka ryhtyisi selostamaan jalkapallo-ottelua tietämättä pelaajia edes nimeltä. ”Ottelussa teki monta maalia joku Ronaldo…”

Esimerkiksi oppi- ja aatehistoriaa on vaikea opettaa muutoin kuin nimiä käyttäen. Pitäisin outona, jos 1970-luvun vasemmistoliikkeistä kerrottaisin sivuuttaen Rauno Setälä (Uusstalinistin uskontunnustus). Sama koskee taidehistoriassa. Suomalainen nykyelokuva – ei mainintaa Kaurismäestä? (En muuten voi sanoa tuntevani veljeksiä.)

Olen yrittänyt seurata, missä määrin erinäiset protestoijat jäljentävät koulukiusaajien tapoja. Sitä esiintyy. Henkilö, joka tietää jotain sellaista mitä asianomainen ei tiedä, on eliitin edustaja, joka on pestävä lumella tai tyrkättävä kumoon.

Edelleen koulussa pidetään epäreiluna ja epäiyttävänä, että joku saa kokeista hyvän numeron tai vastaa tunnilla oikein.

Omia kokemuksia minulla ei tästä ole. Koulussa jotkut kovanyrkkiset luulivat että varatuomari on jonkinlainen poliisi. Isäni oli ja kuului johonkin koulun elimiin. Mutta olen pitänyt korvani auki. Myös yliopistolla on edelleen tapana, että tentistä parhaiten suoriutuneet pitävät suunsa kiinni tai epäilevät puoliääneen, että kysymyksessä on kirjoitusvirhe.

Tämän voi ymmärtää hyvien tapojen tukemisena ja pahantapaisuuden moittimisena.

Se on väärä arvaus.

Jälleen kerran käynnissä on ilmiö, josta saisi helpolla dokumenttifilmin tai jopa tyhjentävän valokuvan: pako piikkilanka-aidan sisään.

Puoliksi unohdettu psykoanalyytikko Erich Fromm otti 1941 uudelleen käyttöön muun muassa Lutherin suosiman käsitepari vapaus jostakin – vapaus johonkin. Hänen mielestään pelkkä vapaus jostakin on suora tie harvainvaltaan, pahimmillaan yksinvaltaan eli diktatuuriin. Hänen perustelunsa liittyivät vahvasti taloudellisiin muutoksiin. Niitä perusteluja ei voi sanoa joutavanpäiväisiksi.

Nähtävästi osittain uusi ryhmä haluaa etenkin verkossa sananvaltaa eli oikeutta tulla kuulluksi eli vapautta mielipiteilleen, jotka ovat osa heitä.

Näihin ihmisiin vedotaan lupaamalla heille vapautta ja toistelemalla, että kansan tekemä vapaa valinta on oikea valinta.

Jos numerot eivät tue tätä, ”kansa” määritellään uudestaan ja puhutaan ”oikeasta kansasta”. Ensimmäiseksi päätetään, että ”kansaan” eivät kuulu pigmentiltään poikkeavat. Sitten syrjäytetään kielellisiä tai murreryhmiä. Seuravaksi määritellään oikeaan kansaan kuulumattomiksi luultavasti ne, jotka käyttävät silmälaseja.

Olen pahoillani, että yhtälö on ristiriita. Vapaus lisää vapaudettomuutta.

Matemaattinen ratkaisu on kuitenkin olemassa. Se taitaa olla algebrallista geometriaa. Ongelma ei ole ratkaisu, vaan ratkaisujen joukko.

Vapauden ratkaisu on sitoutuminen, ei sidotuksi joutuminen. Ratkaisu on siis vapaus johonkin ja siitä seuraava toiminta.

Selvitän esimerkillä eilisestä kirjasta. Kirjallisuuden sankaruuden keskipisteessä on jälleen Haanpää, jälleen vailla mainintaa, ettei Haanpäätä edelleenkään lueta. Hänen teostensa myynti on jatkuvasti katastrofaalisen huono. Waltarin ohella määreen ”selittämättömän yliarvostettu” saa Sillanpää.

Sillanpään väitetty ”biologismi” elää myös M. Eskelisen kirjassa. Mihin ihmeeseen se perustuu? Ei Sillanpää ollut kiinnostunut biologiasta. Hän ja Haanpää olivat kiinnostuneita pakosta. Sillanpään henkilöiden väitetty hitaus ja ”vaistonvaraisuus” on selvästi heidän vaihtoehtojensa vähyyttä. Hurskaan kurjuuden mökinmies Juha on yhtä vaikeasti saarrettu kuin Miehen tien talollinen Ahrola. Elokuun päähenkilö on juoppoutensa orja. Avainsana on vapaudettomuus. Pentti Haanpäällä avain on juuri sama.

Samaisen Eskelisen laajasti päivittelemä ”modernismi” sisälsi vapauden ja valinnan elementin, jotka Eskelinen ei huomaa.

Jopa proosan ja etenkin runon kuvallisuus ja käsitteellisen aatteellisuuden kaihtaminen on vapautumista kaavojen kahleista.

Sanoakseni asian mahdollisimman vaikeasti, uutta mutta Sillanpään tuomaa on lomittuminen.

Kvanttimekaniikassa lomittuminen liittyy osasysteemien ennalta tuntemattomien ominaisuuksien tutkimukseen, tietymättömien riippuvuuksien paljastamista.