Kateus kalassa

Kommentin kimmoittamana kiittelen itsekin Leif G.W. Perssonia, joka näkyy Suomessa jännärikirjailijana ja on ollut tunnettu kautta Ruotsin omien ja yhdessä Jan Guilloun kanssa tehtyjen televisio-ohjelmien ansiosta.

Muuan Perssonin keskeinen ansio oli potkut poliisihallinnosta ja kalseat välit erään poliisijohtajan kanssa.

Kuninkaallinen Ruotsalainen Kateus on välillä nimetty kansallisominaisuudeksi. Kun Persson toimi vuosikymmeniä nimenomaan kriminologian professorina, nousi tietysti ääniä, joiden mukaan virkatyöt jäivät hunningolle muiden rientojen vuoksi.

Vaikea sanoa, onko se erityisesti ruotsalainen ominaisuus, että menestymistä pidetään epädemokraattisena. Ruotsi ja Suomi ovat siinä mielessä samanlaisia, että naaman pitäminen peruslukemilla ja omien toimien vähätteleminen arvioidaan hyväksi käytökseksi etenkin silloin, kun se ei ole aitoa.

Ruotsalaiset uskovat itse kernaasti mainosviestinsä monipuolisesti vastuullisista toimistaan ja tavattomasta tasa-arvosta. Siksi kirpeät äänenpainot miellyttävät tietysti etenkin naapureita.

Persson on erinomainen poliisiromaanien kirjoittaja, jonka työn jälkeä ei heikennä edes asiantuntemus. Silloin tällöin joutuu näet toteamaan, että erinomainen asian hallinta ei aina sisällä sitä ymmärrystä, mikä olisi kuitenkin tarpeen lukijalle ja kaipaisi korostamista.

Muukaan alan kokemus ei aina auta. Kuvaus on aina tiivistys. Jännittävien tapahtumasarjojen yhteinen ominaisuus on yksitoikkoisuus. Ennen kuin jotain odottamatonta pääsee tapahtumaan, on odotettava loputtomasti ja sitten asiat saattavat ryöpsähtää nopeammin kuin edes arvaisi.

Poliisi joka ponnahtaa autosta rosvon kaulukseen, on ehkä postannut siellä kylmässä autossa niin kauan että on aivan läkähtyä olemisen junnaamiseen ja tapahtumien vähyyteen.

Rikollisuudesta käytännössä taas kaikki alan tuntijat saattaisivat olla samaa mieltä. Väkivaltarikollisuus ei edellyttäisi vähäisen määränsä vuoksi ainakaan niin suurta huomiota kuin viihde välittää. Mutta pikkupoikien lisäksi aikuiset pitävät poliisileikeistä.

Tässä ei ole ihmettelemistä. Tuo sama koskee kaikkea arkielämää ja esimerkiksi hyvin ihmissuhteita perheen piirissä. Niistä ei irtoa paljon.

Perssonin ehkä vaikuttavin teos on muistelman ja romaanin välimuoto ”Gustavs grabb”. Uusinta romaania ”Kan man dö två gånger” en ole vielä ehtinyt lukea, mutta puutos korjautuu pian.

Muistelmasta käy ilmi, että Persson on kuin onkin aivan sopimaton merkkimieheksi. Hän on tavallisten ihmisten lapsi – äiti nyt oli hankala. Eikä hän ole edes käynyt hienostokoulua!

Ruotsissa demarit nousivat lähelle valtaa ensimmäisen maailmansodan jälkeen, eivätkä oikeastaan ole väistyneet siitä asemasta. Heillä on ollut jokin määrä herrassosialisteja, mutta esimerkiksi sosialismista käytännön pesäeron tehneet pääministerit Per Albin Hansson ja Tage Erlander olivat oikeasti sellaisia arkisia poliitikkoja joilta he näyttivätkin.

Poliitikon taitoihin kuului ja kuuluu taito hakea apua sopivalta suunnalta, kun sitä tarvitaan. Upsalan yliopisto, eritoten sen oikeustieteellinen tiedekunta on lainannut sata vuotta todella korkean luokan kykyjä ministereiksi. Ja olihan meillä Suomessa T.M. Kivimäki, joka oli siviilioikeuden professorina todella etevä, kunnes sitten joutui pääministeriksi, lähettilääksi ja lopulta myös sotaansyylliseksi.

Itse asiassa Suomessa on ollut paljon enemmänkin näitä harmaita eminenssejä, jotka eivät eri syistä koskaan tulleet kovin yleiseen tietoon.

Ruotsissa kuulee puheesta ja tuntee nahoissaan eteläistä tai pohjoista ”latinakolulua” käyneet. Esimerkiksi ”Norra Latin” on ollut sata vuotta paikka, jossa muiden muassa tulevat teollisuusmiehet ja virkamiehistön huippukasti ovat tutustuneet toisiinsa jo poikavuosina.

Tuohon joukkoon Leif G.W. Persson ei siis kuulunut, ja ehkä siksikin hänen nousunsa yleisemmän mielenkiinnon kohteeksi herätti kummastusta.

Yksi Perssonin keinoista kertoa kaikenlaista virkakunnasta on usean kirjan sankari, Ruotsin huonoin poliisi Evert Bäckström, jonka henkilöön on koottu suuri osa niistä käyttäytymismalleista ja asenteista, joista poliisikunnan koulutuksessa yritetään kovasti päästä eroon. Kysymyksessä on toisin sanoen omahyväinen paskiainen, jolla ei ole mitään pieniä ”etuuksia” vastaan siinäkään tapauksessa, ettei niiden tarjoajalla olisi aivan puhtaat pelut pussissa.

Juonen kaava on usein sama. Bäckström törmäilee uskomattomalla tavalla ja loppujen lopuksi säilyttää nahkansa ja kenties vielä saa vaarallisen rikollisen kiinni ottamisen omaksi kunniakseen.

Ehkä näistä rikosromaaneista ei haluaisi kirjoittaa näinkään paljon, ellei maailma olisi muuttunut. Viimeksi puheena ollut norjalainen Nesbø vieraannuttaa, kuten sanottu, kuvaamiensa tapausten kammottavuudella. Lukiessa tulevat kuitenkin mieleen eräät rikokset, etenkin Oslon lähistön suuri joukkomurha, ja siinä vaiheessa on pakko myöntää, ettei arvokkuudella ja irvokkuudella ole kuin yhden kirjaimen ero.

Mitä huonoihin poliiseihin tulee, en ole tässä blogissa muistaakseni kuin maininnut suuresta poliisioikeudenkäynnistä, joka pyörii edelleen, huumeiden ja monenlaisen asiattoman vaikuttamisen ympärillä. Poliisien keskinäisistä väleistä eräissä tapauksissa olen tietenkin ollut jyvällä vuosikymmeniä, mutta tuo oman aikamme juttu sisältää niin monenlaista aineistoa, ettei minulla ole mitään asiaa kommentoida sitä asiaa tuntematta. Omia tunteitani voin kommentoida. Syytteissä esitetty ja tähän mennessä syyksi luettu panee pudistelemaan päätä ja kysymään kuin pyhäkoulutäti: voiko Suomessa tapahtua tällaista.

Vastaus näyttää olevan, että kyllä voi, eikä kriitikkoja pidä siksi paiskoa kivillä.

Ja vastaavaa voi tapahtua Ruotsissa. Niinpä Persson sepittäå ”tanssitunteja aikuisille” ja on sillä kiitoksen ansainnut.