Maatalot

Sellainenkin talo mainitaan, että se oli jo vajonnut räystäitä myöten maahan. Mainitsija on Emily Dickinson ja kysymyksessä on runo. Hän mainitsee, että vaikka tapauksesta on jo monta sataa vuotta, vaunuhevoset kääntävät päänsä kohti ikuisuutta.

Tämä kyllä tiedetään. Hevonen kavahtelee nähdessään tai vaistotessaan sellaista, mikä ei ole tarkoitettu ihmisen himmeille aisteille.

Nyt on julkisuudessa sellaista puhetta että kaksisataa tuhatta isoa taloa on hajoamassa asumattomaan tilaan. Ne ovat tyypillisesti Moskova- mallisia kerrostaloja 1970-luvun alusta. Uskomaton määrä ihmisiä oli paennut Ruotsiin. Joillekin tehtiin täällä työpaikkoja ja virallisnormien mukaisia asuntoja. Tulos oli virrentekijän ennustama:

”… pysäväistä ma täällä, ah, en sijaa saa - - ”

On vaikea kuvitella, että moni muistaisi niitä hellyydellä ja haikeudella. Yleensä viihtyisin paikka niissä taloissa oli tuulikaappi ja mielenkiintoisin kulmametallista hitsattu ralli porraspäässä; sellaisia sai silloin halvalla.

Joko taloille on nyt rakennettava keinoelimiä, kuten putkistot alusta alkaen, tai ainakin järjestettävä monenlaisia proteeseja, koska muuten nuo asumiskoneet eivät toimi.

Ympäristöliike alkoi Suomessa vähän ennen kuin stalinismi, jos ne nyt ovat eri asioita. Ihmiset olivat kyllä osittain samoja. Helsingin keskustaa revittiin, ja siitä alkoi nousta meteli. Metelöitsijöistä kirjoitettiin, että heidät oli valjastettu vieraiden vankkureiden eteen. Tuo kaunis ilmaisu oli vihje yhteiskuntarauhan turmelemisesta Kremlin käskystä.

Viiteenkymmeneen vuoteen moni ei ole kirjoittanut ääneen, että ne vanhat sievät kerrostalot olivat sekä hankalia että kalliita asua ja saattoivat vaikuttaa haitallisesti laajemminkin. Jos kaupungin ajatus on koota ihmiset lähelle palveluja, kuten esimerkiksi kouluja ja päiväkoteja, se tarkoitus toteutui huonosti.

Muistan niiden menneisyyden talojen hajuja ja moniaat ikkunat, joissa näköalana oli tontinrajan palomuuri eli huolimattomasti pursotettu tiiliseinä. Tiilenpäiden lukemista saattoi siis harrastaa muuallakin kuin vankilassa.

Minä, onnellinen, saattaisin nähdä tästä ikkunastani vaikka pääsiäisjäniksen. Pääsiäispeura on täysin mahdollinen. Pääsiäissika jo herättäisi kummastusta. Lehdessä kerrottiin, mitä ihmiset mielellään katselisivat ikkunoistaan. Toiset samanlaiset talot ei saanut laajaa kannatusta.

Puut, puistot ja metsät uskon. Ympäristön hengitys vaatii vihreitä, siis kasveja, jotka hengittävät ensin. Betonia ongelmallisempi aine on asfaltti eli maan piki.

Haja-asutuksen alueella tuli kauan sitten tavaksi rakentaa maalaistaloihin elintasosiipi, ja toteutus oli usein erikoislaatuisen ruma. Esimerkkejä ei voi olla edelleenkään näkemättä.

Meillä tästä pohjoiseen bolshevikit löivät paremmat talot klapeiksi, heillä kun on sellainen tapa, ettei polttopuuta haeta edempää, jos huonekalut ja lattiat ovat vielä polttamatta. Porkkalan niemeen jäi näkymättömiin useitakin paikkoja, joissa on nyt asuttu yhtäjaksoisesti tuhat vuotta.

Maalaiskunnan taloilla oli tapa hiukan liikkua. Vaikkeivat muoti ja mieltymykset muuttuisi, lähin ympäristö tuli kalutuksi niin että helposti tehtiin toinen talo vain kymmenien metrien päähän entisestä. Savossa yhdelläkin kylällä asui Viipurin voutikunnan hopeaveroluettelon 1571 mukaan Kinnusia ja Korhosia. Nykyisin siellä asuu Kinnusia ja Korhosia ja tiettävästi soutamalla selkävesien takaa tulleita Holopaisia.

Ote veroluettelosta on tämän jutun kuvana. Siitä moni luultavasti löytää sukulaisiaan. Lienevätkö verot tullet maksetuiksi vai onko maa mennyt autioksi?

Maalaistalossa tai töllissä asuminen ei ole yksinkertaista. Tarkasti ajatellen niihin ei kuuluisi vesijohtojakaan eikä viemäreitä. Naiset kantavat veden lähteestä ja laskit saa sika. Ainakin lämmittäminen ja sitten käytännössä siivoaminen ja tavaroiden säilyttäminen on ongelma. Siivoamista ei tosin välttämättä harrastettu ja arvoesineille oli kellarikomero.

Ne isäntien ja emäntien mahtitalot rakennettiin aikana, jolloin talon töihin tarvittiin nykyistä yhtä asujaa kohti ainakin kymmenen, ja usein sen komean pirtin ympärillä oli sakeanaan hökkeleitä, joissa majaili sikoja, nautoja ja ihmisiä. Viimeksi mainituista muodostui sitten aikoinaan maaseudun suhteellinen liikaväestö, joka puhututti päättäjiä. Monet eivät suostuneet kuolemaan siivosti nälkään, vaan panivat alulle tärkeän ilmiön, jonka nimitys on edelleen ”maassamuutto”.

Siellä meillä maalla näki esimerkiksi ajaessaan autolla tai polkupyörällä rautatieasemalta kirkolle vauraan kylän läpi kymmenen tunkiota ja sitäkin enemmän navetoita, joiden sontaluukut olivat sopivasti tielle päin.

Katselin ikkunasta arvaamatta, että kaikki nämä talot, kiviset, hirrestä timpratut ja lautarakenteiset, tulevat katoamaan. Nyt kun siellä käyn, olo on kuin Argentiinassa tai Australiassa; kummassakaan en ole kyllä vieraillut, mutta osaan kuvitella.

Talvella näki lasien jäätymisestä, että osa talosta oli kylmillään. Kuka niitä kamareita joka päivä lämmittämään, vaikkei olisi edes ollut ostolämmin.

Ei ole ollut sellaista vastaantulijaa tähän mennessä, jonka mielestä 1970-luvun betonielementeistä kootut kerrostalot olisivat asuntoina autuaallisia. Juuri tuohon aikaan tuli sellainen yhdyskuntasuunnittelu, että talosta näki kaukaa, että siellä nukutaan Muuramen laverilla superlonipatjalla ja särkyneet Telex-tekolelut pistellään hiljattain keksittyihin muovikasseihin. Niin sanotun olohuoneen nurkassa molotti omia ihmeellisyyksiään television setä, ja siten joutsenet lensivät ristiin ja joku aikuisikäisistä sanoi että ei maar. Hätäkös oli yötään maata, kun seinän täytteetkin olivat märkiä ja insuliitti kupruili kodikkaasti katossa.