Kaikki väärässä

Voivatko kaikki olla väärässä?

Kommunikea eilisen ja huomisen tapahtumista olisi, että poliittisen ja sotilashallinnon piirissä arvioitiin aivan samalla tavalla kuin paikallisen väestön edustajien keskuudessa, että Jerusalemin temppelialueellakin riehunut häirikkö on normalisoitava tavanomaista menettelyä noudattaen. Sen jälkeen hänestä ei enää koskaan kuultaisi mitään.

Eilen sattui käymään niin, että televisio oli päällä, koska oli tulossa tai tullut uutisia, ja näinä aikoina on saanut oppia uskomaan, että kaikenlaista kummallista tapahtuu.

Olen yrittänyt edistää Idäntien ymmärtämistäni sen jälkeen kun luin kirjan silkkiteistä, jo mainitsemani ja siis Frankopanin kirjoittaman. Ajatus että silkkiteitä oli monta, on erittäin kiinnostava ja sille esitetään hyviä perusteluja. Ajatus että kaikkien liikennereittien solmu on ollut kivikauden lopusta nykyaikaan Keski-Aasiassa, ei ole yhtä vakuuttava mutta silti miettimisen arvoinen.

Suomen historian puuttuvat palaset ovat kuitenkin Mustallamerellä – Kaspianmerellä. Ottaa aikansa ennen kuin kuuluisat hautakummut on inventoitu ja ymmärretty – kurganeista kirjoitetaan nyt paljon. Ennen tiedettiin vain, että Stalingradin taisteluissa usein omistajaa vaihtanut kumpu oli ihmistekoinen. Se oli oikeasti hauta, ja siitä tuli monille hauta.

Upsalan kuuluisat kummut mainitaan englanninkielisissä teksteissä kurganeina, eikä niillä ole tekemistä viikinkien kanssa, koska ne ovat ehkä kaksi tuhatta vuotta vanhempia, pronssikaudelta.

Suomessa kurgan tunnetaan nimellä hiidenkiuas, ja tämän hetken tiedon mukaan kysymyksessä oli – pronssikaudella – yhtenäiseltä tuntuva Itämeren alueen kulttuuri. Ilmasto muuttui epäsuotuisaksi, ja ennen pitkää tulivat silkkiteitä hunnit ja rutto ja sen jälkeen yhä jatkuva hajaannus.

Mihin väliin Suomi tässä sijoittuu, se on erittäin epäselvää. Mutta erittäin selvää on, että itäisiä vaikutuksia tunnetaan huonosti, ja se oli mainitsemani televisio-ohjelman sisältö. Ohjelma oli uusinta. Keskeinen asiantuntija oli hiljan kuollut professori Aune Jääskinen, ensimmäinen suomalainen ikonitaiteen (yhdyssana tarkoittaa tässä ikoneja myös taiteena) tutkija ja kansainvälisesti tunnettu myös Tihvinän jumalanäidin ikonin tuntija.

Tuon ikonin vaiheet ovat ymmärrystä uhmaavat. Se on joka tapauksessa niin vanha, että jo Iivana Julma kävi sitä kumartamassa, ja vuonna 1941 se joutui saksalaisten käsiin.

Sotahistorian tuntijat ovat selvillä siitä, että Tihvinässä piti tapahtua jotain maailmanhistoriallista, jota ei sitten tapahtunut. Kaupunki ei kestänyt saksalaisilla eikä ”kädenlyöntiä suomalaisten kanssa” tapahtunut. Luultavasti Venäjällä elää nyt miljoonia ihmisiä, joiden mielestä tuo oli jumalanäidin tekemä ihme.

Ikonitaiteeseen aina kunnioittavan välinpitämättömästi suhtautuneena kaivelin nyt lähteitä ja käsitin, että 1400-luvulla tai mahdollisesti tuhat vuotta aikaisemmin oli oivallettu vaikea asia.

Tavallinen ilmaperspektiivi tarkoittaa yhtä tai kahta katoamispistettä, johon viivat näyttävät johtavan. Esimerkiksi Sienan 1300-luvun maalaustaiteessa ja sen jälkeenkin nähdään, miten kovasti taiteilijat kamppailivat tämän asian kanssa. Rakennustaiteessa ongelma ei hahmotu yhtä selvästi, ellei onnistu käymään peräkkäin goottilaisessa ja heti perään renessanssiajan kirkossa. Tilan tuntu eli tapa ilmentää tila on näissä kahdessa aivan erilainen.

Parempaa havaintomatkaa ei ole olemassa kuin ne pari sataa metriä Firenzen Santa Maria Maggiore-kirkolta, jossa goottilaisuus väistyy loistavien seinämaalausten tieltä, Firenzen tuomiokirkolle. Duomo kupoleineen osoitti, että aivan uudenlainen aikakausi oli tullut.

Duomoa ei näe helposti, koska kaikki paikat ovat koko ajan täynnä turisteja. Kannattaa käydä sen sijaan Firenzen San Marcon luostarissa katsomassa länsimaisia ”ikoneja”, Fra Angelicon freskoja. Kun ne on nähnyt, mikään ei enää koskaan tunnu itsestään selvältä.

Tihvinän ikonissa näkee erikoisen selvästi, että katoamispiste on kuvan edessä eikä kuvitteellisesti kuvan sisällä tai takana.

Siinä on toteutettu se ihmeellisyys, että taulu katsoo näkijää, ei päinvastoin. Levymäinen perspektiivi keskittää kaiken maalauksen ja katsojan väliseksi yksityisasiaksi.

Suuresti ihailemani van Eyckin veljekset maalasivat jo poliittista taidetta. Yksi keino oli avata jopa muotokuva kaupunkiin, siis yhteistä ja poliittista valtaa kohti. Alan tutkimuksissa esiintyy sana ”veduta”, nähty, ja se tarkoittaa Flanderinmaan kehittämää ja muun muassa Venetsiassa (Canaletto) loistoon noussutta kaupunkimaisemaa.

Mutta ensimmäisillä mestareilla tuon yhteyden maailmaan – ei taivaaseen – loi esimerkiksi auki oleva ikkuna, josta saattoi näkyä muutama talo tai puu, tai ehkäpä pääsky.

Viesti oli kolmiyhteisen maailman muuttuminen kolmiulotteiseksi. Sen tiedämme, että runsaat sata vuotta sitten matemaatikkojen havaittua usean ulottuvuuden tarpeelliseksi ja fyysikkojen käsitettyä sen välttämättömäksi, taiteilijat olivat jo ehtineet askelta edemmäs, kubismin moniulotteisuuteen eli maalarin taitoon nähdä arkinen esine neljältä tai kuudelta puolelta, ja Schönbergin ja Stravinskin uudelleen elvyttämä Bachin oivallus, ettei musiikki tarvitse ajan käsitettä muuttaessaan sisäistä tapahtumista ulkoiseksi.

Tämän kirjoitettuani käyn virittämässä mustarastaat lähipuissa ja muistan antaa pajunkissoille maitoa, koska edessä on pääsiäinen.