Äänimaisema

Miellyin suuresti, kun käsitin, että maiseman tutkimus on aine, jota opetetaan yliopistossa. Sain käsiini pienen kirjoituksen, jossa kerrottiin muutamasta Sigurd Dahlbäckistä, ruotsalaisesta pohjoisen Ruotsin tutkijasta, josta kuultuaan ymmärtää äkkiä kaikki kummalliset tarinat meidän Samuli Paulaharjustamme.

Herrat eivät katsele hyvällä Ruotsissakaan, että joku tuo lisiä ja vivahteita lukkoon lyötyyn käsitykseen siitä, mitä on ruotsalaisuus (Götanmaata). Vastaavasti meillä varhaiset kulkijat joutuivat turvautumaan liioiteltuun ”isänmaallisuuteen’” selvittäessään, että Suomessa on paljon sellaista, mitä Topelius ei tunne. (Lönnroth tunsi mutta ei itse oikein pitänyt pohjoisia maita selostamisen arvoisena, panokset kun olivat Vienan Karjalassa.)

Dahlbäck lähenteli kovasti museoita, mutta jopa Skansenilta jätettiin Lappi - Norlanti pois, koska se ei siis kuulunut kuvaan. Ja Norlanti oli vain puolet valtakunnan maa-alueesta. Ja ulkoilmamuseo puolestaan esitteli ”koko Ruotsin”, melkein kokonaan alkuperäisin rakennuksin.

Ehkä kirjoitan johonkin pienen pätkän asiasta, jolla ehkä voin täydentää isäni Lapin kirjoituksia. Ihmiset näkevät lähinnä sen, mitä on käsketty nähdä ja on siis sopivaa.

Kellä on silmät, hän kuulkoon.

Se piirre, joka tekee Saariselän tunturialueesta ainutlaatuisen maassa, Euroopassa, kukaties maapallolla, on rytmi. Maiseman rytmi.

Tämä ajatus muotoutui, kun vasta nyt, muitten suuruuksien hurmaamana, kuuntelin kunnolla sen Gardinerin Johannes-passion levytyksen, jonka kansakuvana on sähkötolppa.

Olen itse valokuvannut meidän sähkötolppaamme ja pylväsmuuntajaa monta vuotta, joten tiedän, että kansikuva on erittäin osuva. Tietenkin siinä voi nähdä ristin, mutta mielestäni voimavirta on todellisuudessa kuvauksen kohde.

Eräänä keskiviikkona oli torstai. Juutalaiset kiivastuivat siitä suuresti.

Kahta passiota kuunnellessa tulee käsittää, että Matteus on kirjallisuutta, Johannes taas filosofiaa, ja sellaisena hiukan sekavaa. Molempiin passioihin on siroteltu virsiä, kuten aikakauden tapa oli. Edelleen on paikoin tapana, että jos paholainen tai poliisi ahdistaa, kansanjoukko puhkeaa laulamaan.

Lauloiko seurakunta mukana virsiä, siitä en osaa sanoa painavaa sanaa. Saksan kaupungeissa äänissä laulaminen ei kuitenkaan ollut sinänsä poikkeuksellista. Suomaan tuo tapa ei ole kotiutunut. Meillä on yleensä vain kirkkokuoroja, joissa on kolme ääntä ja yksi kiekuva altto.

Aariat on kirjoitettu ja sommiteltu erikseen. Monesti niissä on soittimellinen johdanto, jonka jälkeen solisti tai solistit aloittavat.

Kysymyksessä on musiikkiteatteri, musikaali. Joukko repliikkejä on osoitettu roolihenkilöille. Tässä ollaan ehkä hyvinkin lähellä miraakkelinäytelmää ja toisaalta sellaista uskonnollista kuvaelmaa, jota Suomessa edustaa nyt komeasti Via Crucis, käsittämättömän suosion saavuttanut katunäytelmä piinaviikon tapahtumista.

Kun siis kuuntelin, tällä kertaa olin työlästyä Pilatuksen ja Jeesuksen juridiikkaan, joka tuntuu pysäyttävän Johannes-passion toiminnan.

Johannes-passion teksti on erikoisen huono. Sen sutaisi eräs leipzigiläinen postiljooni. On aihetta epäillä, että kaupungissa katosi postia paljon, kun edes katuosoitteita ei ollut vielä keksitty. Tuo etenkin armeijan tarpeisiin tehty uudistus on peräisin suunnilleen 1750-luvulta eikä ole vielä ehtinyt esimerkiksi Japaniin.

Ennen tuota postiljoonia (Heinrici) Saksan mailla oli nähty ja kuultu paljon runoilijoita, joista osa oli aivan erinomaisia.

(Todellisuudessa passion tekstien kirjoittajista on edelleen erimielisyyttä ja teoksesta on eri vuosiksi tehtyjä erilaisia käsikirjoituksia, joita jyrsijät ovat epäilemättä käsitelleen vuosikymmenien ja -satojen aikana.)

Gardiner välttää niille, jotka tyytyvät maailman parhaaseen kuorolauluun ja joita lisäksi miellyttää elävä esitys. Muutoin Spotify on tehnyt ihmeitä vanhalle musiikille. Esimerkiksi sellainenkin Konrad Junghänel, josta en ollut koskaan kuullut, on levyttänyt aivan oivallisen, rientoisan esityksen.

Gardiner Monteverdi-kuorineen ja ne pari vanhaa – myönnän punehtuen, että heihin kuuluu myös Karl Richter, joka oli aloittamassa Bachin laajaa levyttämistä sodan jälkeen hätinä paikatuilla uruilla ja kokoon haalituilla solisteilla, joista yksi kyllä sattui olemaan nuori Fischer-Dieskau – ovat jättäneet pääsiäisviikkooni pysyvän jäljen, myös tällaisiin, jolloin en ole ahtautumassa tuomiokirkkoon, vaikka siellä laulaa sukulaispoikia mukana.

Gardiner voi olla se kapellimestari, joka on siirtänyt motettien kertomuksellisuuden kaikkein vahvimmin passioihin. Bachin uudelleen löytämisen jälkeen kaikki jotka kynnelle kykenivät, myös Lisz, hehkuttivat vanhaa kirkkomusiikkia. Luultavasti siitäkin kilpailtiin, kuka osaa valmistaa esitykseen imelimmän version, jonka tunteellisuudella ei ole mitään rajoja.

Sitten tuli runsaat sata vuotta sitten etenkin instrumenttipuolelle perinne, että Bachia on esitettävä kuin sahapukki kuutamolla, ja musiikin on tuotettava vivahteettomuudessaan jaloa kärsimystä kuulijoille.

Tuon esiripun vetäisi ylhäältä alas halki Glenn Gould Goldbergeillaan, joista on tietenkin lupa keskustella; minusta ne on sivuutettu ja ohitettu sekä vasemmalta että oikealta, ja lisäksi markkinoilla ja konserttitaloissa kuullaan suurin määrin robotiikkaan perustuvaa eli siis automaattiohjattua Bachia, myös Goldberg-sarjoja.

Gardinerin ”tshehovilainen” draaman taju on korvissani ylittämätön. Hän ei kuvita kohtauksia, vaan tekee niistä oikeita. Jos ja kun sointukulku on kuuma, siihen polttaa kätensä.