Nesbø ja nälkä

En ole haeskellut arvosteluja Nesbøn uusimmasta kirjasta, jonka nimi on siis ”Jano”, eikä niitä ole sattunut silmiini. Arvaan että kirjaa kiitellään, kai laimeasti. Joku voi sanoa, että aihepiiri eli vampyyri-murhaaja, joka imee uhreistaan veren, on pelottava. Joku voi sanoa, että ajatus on luotaan työntävä ja lisäksi käytännössä mahdoton.

Kuvittelemani arvostelu toteaa, että pääasia kun on pääsiäiseksi jännittävää luettavaa kevään tuivertaessa tunturissa.

Ajattelin kirjoittaa tästä tuoreeltaan ja panna otsikoksi jotain kuten ”Nesbøn huonoin kirja” tai ”Menestys tekee sokeaksi” tai muuta mahdollisimman halventavaa.

Pari päivää mietittyäni olen tullut siihen tulokseen, että kysymyksessä on ylivoimaisesti Nesbøn paras kirja, jolle kuuluu keskeinen asema 2000-luvun romaanikirjallisuudessa. Se on myös huojentava. Kirjojen heikko kysyntä osoittaa, että aikaisemmin olemassa ollut ”lukeva yleisö” haluaa nyt jotain muuta. Tavallinen arvaus on verkkoviihde.

Murhanhimoinen viihde kuitenkin menestyy, ja Nesbøn ohella on joukko skandinaaveja, joiden teoksia käännetään ahkerasti useille kielille. Jopa television sarjat viittaavat siihen, että Pohjoismaat ovat tulleet muotiin.

Suomessa tämän hetken tärkeimpiä kirjailijoita on Ilkka Remes, joka kirjoittaa suoraan sinulle.

Nesbøn kirjan nimi on outo ja ikään kuin kaukaa haettu. Näyttäisi että se on suora viittaus Knut Hamsunin romaaniin ”Nälkä”. Sen ilmestyessä 1890 Oslon nimi oli vielä Kristiania. Jo ensimmäinen lause sanoo, että tuo kaupunki jättää merkkinsä.

Jos lukija kaihtaa juonen paljastuksia, hänen on syytä jättää lukematta tämä ja saman tien puheena oleva kirja. Itse asiassa hän voisi lopettaa lukemisen kokonaan ja ryhtyä sen sijaan remuamaan esimerkiksi keskusteluryhmissä huonosti valituilla ilkeilyillä, potkimaan rampoja, varastamaan lapsilta ja ahdistelemaan vanhuksia.

Muistan pojan, jolla oli hinku liottaa trasselia bensiinissä ja polttaa pikkulintuja pesiinsä ja pönttöihinsä. Hän odotti suosionosoituksia mutta hänen kävi itsensä huonosti.

Nesbøn romaani tuottaa lukijalle tyydytystä myös sillä, että pääroistoksi paljastuu lopulta tiedemies, joka ehtii jopa räyhätä, revolveri kädessä tosin, että tieteen edistymisen rinnalla muutama tapettu ihminen sinne tai tänne on pieni asia. Tieteen edistymisellä hän tarkoittaa, kuten tapana on, omaa edistymistään ja mainetta.

Nesbøn pysyvä teema on esittää henkilöitä, joita piinaa aiheellinen häpeä. Tuskin monikaan ihmettelee, että tuossa maailmassa häpeämättömillä saalistajilla on hyvät apajat.

Tuo maailma muistuttaa kovasti tämän hetken Norjaa, joka puolestaan muistuttaa muuta ”edistynyttä” maailmaa.

Olisiko tämä kirjoittaja lähtenyt liikkeelle parodia mielessään? Ehkä ei, mutta omintakeista ei ole yhdistää kovasta alkoholismista ja pirstoutuneesta perheestä kärsivään poliisiin osaksi epämiellyttäviä ja kyvyttömiä poliiseja ja täysin sekapäisiä päällikköjä ja näiden niskassa temmeltäviä ministereitä.

Sankarin nimi on Harry Hole, ja hahmo on rakennettu niin, ettei henkilöstä ole helppo pitää. Silloinkin kun kulmikas toimintatapa osoittautuu tapahtumien myötä perustelluksi, tässäkin murhan selvittäjä muistuttaa murhamiestä.

Tuo kirjallinen tapa taisi syntyä jo 1800-luvulla. Ensimmäiset murhamysteerien kirjoittajat olivat itse kummallisia, häiriintyneitä ihmisiä. Niin saattavat olla nykyisetkin.

Puoli vuosisataa tai sata vuotta on tiedetty, että ennen vilpittömästi viihteeksi tarkoitettujen poliisitarinoiden suuruuden aikaa kaikista kirjailijoista Dostojevski osoitti suurinta kiinnostusta ja asiantuntemusta rikosjuttuihin. Kuka murhasi isä Karamazovin?

”Rikos ja rangaistus” on luultavasti ollut Nesbøn mielessä siinä kuin Hamsunin ”Nälkä”. Dostojevski tuo tuossa romaanissa nietzscheläisen sankarin ja hänelle ahdistajan, joka on virallinen syyttäjä. Venäjällä oli saatu 1864 aikaan suuri oikeudenkäyntilaitoksen uudistus, jossa esimerkiksi Suomi näyttäisi jääneen jälkeen. Dostojevskilla oli laajat omat kokemukset rikollisuudesta – tosin valtiollisesta – ja rangaistuksista. Hamsun puolestaan ilmoittautui juuri Dostojevskin ihailijaksi.

En erikoisemmin pidä tämän hetken ruotsalaisista huippunimistä – Kepler, Lapidus. Ainakin välillä heitä tuntuu vetävän enemmän Norrmalmin yöpaikkojen elämä kuin ihmisten elämä. Ruotsalaisen ”sosiaalidemokraattisen” dekkarin eli Sjöwallin ja Wahlöön työn merkittävä jatkaja oli joka tapauksessa Mankell.

Mankellin teoksissa teot – rikokset – ovat välillä peräti kummallisia, mutta henkilöistä etenkin poliisit ovat miellyttävän tavallisia, myös periruotsalaisessa itsesäälin tunteessaan.

Nesbøn aiheet ovat erilaiset. Hän tulee hyvin lähelle perinteistä korkeakirjallisuutta kehittelemällä henkisiä umpikujia henkilöilleen, itselleen ja lukijoilleen.

Olisiko tämä ylitulkintaa? Moni kirjailija oikaisee selittämällä, että niin kauan kuin levikkiä riittää, on kirjoitettava rahasta ja sellaista, mitä yleisö himoitsee ostaakseen. Voi olla, että näin olisi tässäkin tapauksessa. ”Janon” juonen ja sen kehittelyn kummallisuus viittaa kyllä muualle. Sanalla ”verenimijä” on ollut pitkään kuvannollinen merkitys. Lisäksi Nesbø kiertää suurten edeltäjien eksistentiaaliseen kehään sankarillaan, joka totisesti on ulkopuolinen eli sivullinen myös murharyhmän päällikkönä. Tässä tarinassa Harry Hole on vetäytynyt poliisikorkeakoulun opettajaksi ja oppinut olemaan ihmisiksi, kunnes tilanteet alkavat yllättäen kääntyä niin hankaliksi, että niitä selvittämään tarvitaan kovien otteiden miestä.

Nesbøn tuotannon lukeneena jään pohdiskelemaan ongelmaa. Harry Hole -kirjat liittyvät toisiinsa muidenkin henkilöiden kautta. Pitäisikö ne tosiaan lukea kaikki ymmärtääkseen tätä?

Ei se olisi pahitteeksi. Esimerkiksi ”Punarinta” on mainio rikosromaani ja useassa suhteessa helpompi. Nyt Nesbø on tehnyt senkin tutun tempun, että tapahtuminen on teoksen alussa ikään kuin hapuilevaa ja kohdittain outoa. Vasta kirjan luettuaan tajuaa, että se on rakenteeltaan nuijan muotoinen. Viimeiset sata sivua kiihdyttävät ja kasaavat juonen tiukaksi paketiksi. Huipentuma lienee poliisikirjallisuudessa ainutlaatuinen, juhlallinen tohtorinväitös Oslon yliopistolla.

Väitökseen kuuluu myös kirjan opettavainen tarina, apina-ansa. Jos apina kurottaa ahtaasta aukosta kouraansa esimerkiksi appelsiinin, se ei malta irrottaa otettaan, vaikka muu vaara uhkaisi.

Ihmiset toimivat samalla tavalla. Joka kerta. Tämä kirja on hedelmä onton puun sisällä. Varoitan tarttumasta.