Aloita eilen

Jatkamme eilisestä. Jos nyt aikoo aloittaa blogin, se on hyvä ajatus, ja se on toteutettava viimeistään 2005-2007. Miten tämän toteuttaa käytännössä, sitä en osaa neuvoa. Sitäkään en tiedä, mitä järkeä hankkeessa olisi.

Nyt ilmestyy vähän väliä kirjoja, joita myydään romaaneina, ja joissa on kussakin noin 807 sivua. Siihen voi olla syy, ettei niitä niteitä tule luetuksi, ainakaan kokonaan.

Tuo mainittu sivumäärä on lyyristä proosaa, jonka paino ja massa mahtuisi kahteentoista riviin.

Katselin niitä muinaisten ihmisten vanhempia tekstejä. On siellä klassikkoja, joiden välttäminen esimerkiksi yliopisto-opinnoissa on vaikeaa eli siis erilaisia ritarirunoelmia ja jumaltaruja. Vaikutelma on sellainen kuin vanhan mestarin parta olisi jäänyt kahden myllykiven väliin ja itse joutuisi kuuntelemaan myllytuvan voihketta.

Joseph Conradin romaanit, oikeastaan koko tuotanto, voi siis nousta suurten modernistien eli Proustin, Joycen, Musilin rinnalle. Tätä olen näin aikoina toistellut. Nyt alkaa tuntua, että Conrad voi nousta ylikin.

Jokainen pitäköön ovman uskonsa. Minä näen kirjallisuudessa ja musiikissa ensi merkit muutoksista, jotka vaikuttavat kaikkien elämään. Hämmästyn, jos muiden mielestä vuoden 1968 opiskelijalevottomuuksien ja siitä seuranneen yleismaailmallisen vallansiirron ja reaalisosialismin kukistumisen selvää reseptiä ei näe 1462 kuolleen Francois Villonin runotuotannossa.

Villon kirjoitti globalisaation globalisaation eli meritien Intiaan ja kohta Amerikkaankin avautuessa ja hän oli digitalisaation suuri näkijä, sillä vain pari vuotta hänen jälkeensä oikaisi koipensa Johannes Gutenberg, joka keksi Mainzissa informaatioähkyn ja tarjosi siten esimerkiksi Lutherille tilaisuuden Twitter-toimintaan eli laajaan ja nopeaa viestintään, jonka keskeinen tarkoitus on olla antamatta viestin kohteelle suunvuoroa. Luther toimi lentokirjasilla eli pienpainatteilla, joita tuli todella paljon.

Conrad kuvasi sadunomaista maailmaa, jossa merimatka saattoi kestää esimerkiksi neljä kuukautta niin ettei nähty maata eikä toisia aluksia. Jos lasti meni mereen tai laivalta loppui kokonaan syötävä, oli mahdollista etsiä satama, jossa olisi lennätin ja mahdollisuus jäädä odottelemaan vastausta viestiin laivanselvittäjälle tai varustamolle.

Mutta esimerkiksi ”Narkissoksen neekerissä” vanha merimies Sinclair, sama henkilö, joka seisoo myrskyssä ruorissa 30 tuntia yhtä kyytiä ja skanssiin kannettuna kaatuu päälleen rasituksesta ja kohmeesta, on kirjan maininnan mukaan purjehtinut meriä 43 vuotta, ja siitä ajasta viettänyt maissa jotain 15 kuukautta. Valittamiseen hän ei tunne aihetta eikä kohtalonsa pohtimiseen tarvetta.

Oma Confradin ymmärrykseni heräili, kun olin joutua suomentamaan hänen kirjojaan useampiakin, mutta Otavassa tultiinkin siihen tulokseen, että vähempikin riittää. En ehtinyt muuta kuin ymmärtää muutaman teoksen luettuani, miten uskomattoman vaikeaa tekstiä se oli ja miten mielenkiintoinen kirjallinen ilmiö oli käsillä, koska luultavasti kukaan ei ole koskaan ymmärtänyt niitä kirjoja ainakaan sillä tavalla, jota kirjoittaja itse tavoitteli. Monien brittien mielestä kieli ei oikeastaan ole englantia, vaan jollain salaperäisellä tavalla lähempänä Dostojevskia kuin Dickensiä tai sitten englantia vailla Shakespearen ja Chaucerin pohjaa, eli siis vailla perinteen painoa.

En tiedä, tulisiko sekin päivä, että joku kääntäisi osaamalleni kielelle puolalaisen puolaksi kirjoittaman tutkielman Conradista. Kun edelleen luulen, että sellainen asia kuin mentaliteetti eli kansallinen mielenlaatu on todellisuudessakin olemassa, tuo kieli on ehkä englantilaisin sanoin enemmän puolaa kuin englantia.

Tämä kummallinen ajatus lentää mielessä, kun ajattelee, että runous säilyi hengissä Puolassa. Heillä on Szymborska ja Czeslaw Milosz, hän joka oli Yhdysvalloissa Berkeleyssä professorina ja ehti vielä palata maahan, jonka oli kirjoittanut. Hänellä kuuluu nykyisin olevan viihtyisä hauta Krakovassa.

Miloszin kielessä ja aiheissa on sitä väkialtaisuutta ja julmuutta, joka on kirjallisuuden yksi määritelmä.

Viihteellinen kirjallisuus, romaani tai ei, pyrkii herättämään kauhua lukijassa. Ei-viihteellinen kirjallisuus, kuten tässä mainitut puolalaiset, on kauhuissaan omasta itsestään, kielestä joka kirjoitetaan sellaisenaan.

Aika moni on sittenkin osannut kirjoittaa samalle näyttämölle monta henkilöä, joista kullakin on oma äänensä, luonteensa, asiansa.

Parhaat runoilijat kuten nämä tässä ja siis Conrad – joka ei kirjoittanut runoja – osaavat harvinaisen ja ihmeellisen keinon vaieta niin monesta asiasta yhdellä ainoalla hengenvedolla.

Muistan senkin hetken, kun vedessä posahti. Ajattelin kirjoittaa siitä hyvin lyhyen, helposti unohtuvan runon, mutta unohdinkin sen itse. Siitä on nyt yli kolmekymmentä vuotta.

Yhden se teki

että vedessä

posahti jokin

kenties kala

tai hauki.

Yhden se teki.

Ääni hätkähti.