Oikea aika

Historian taju vie välillä vikaan. Asiat ikään kuin seuraavat toisiaan ja johtuvat jostain. Todellisuudessa emme oikein tiedä, kumpi ohjaa, Stalin vai Pohjantähti. Oma vastaukseni on että ei kumpikaan.

Kuitenkin suunnistautuminen näkyväisen mukaan on aika alkeellinen keino.

Jos perustaa elämänsä tosiasioihin eikä mihinkään luuloihin, ei sellaisia asioita ole olemassa kuin ilma, tuuli, pakkanen tai helle. Eihän niitä näe. Lienevät taikauskoa.

Puhumattakaan linnuista. Ainoatakaan en näe nyt. Ääntä tosin tulee oven täydeltä, mutta ehkä metsässä on nauhureita ja kaiuttimia - -

Nämä ajatukset ovat ehkä peräisin kunnallisvaalien hartaista tunnelmista. Suur- ja supervaalit maailmalla luovat sellaista tunnelmaa, että kysymyksessä on vain aivoton viihde. Sitten Suomessa kunnallisvaaleissa tapahtuu kummallisia. Ihmiset ovat kaikenlaista mieltä ja äänestävät muutoksia.

Pilapiirrosten ja kauhusatujen hahmo ”kunnanpösö” on nyt kadonnut. Keinutuolien myynti on lopetettu.

On johdonmukaista, että myös paikallispoliitikoista on väkipakolla tehty kauppiaita. Moni ei osta, ellei heille myydä. Kaupan käy tavara, joka arvioidaan laadultaan siedettäväksi ja järkevästi hinnoitelluksi.

Itse en tiedä mitään kaupanteosta enkä harrasta politiikkaa. Sitä vastoin kiinnostusta herättää se, että Habermasin jo vanha ”julkisuuden rakennemuutokset” on todellakin monikollinen ilmaus.

Se julkisuus, jota toiset tavoittelevat ja monet kaihtavat, ei pysy paikallaan eikä säilytä kuosiaan.

Esimerkiksi sosiaalinen media ei ole syy, vaan seuraus. Julkisuuden rakenne nyt on vapaaehtoinen anonyymiys.

Kauan sitten oli sellainen aika, ettei ihmistä oikeastaan tarvittu, sillä riitti, että oli hieno nimi – aatelinen, muu arvonimi.

Joku sanoi eilen television vaalilähetyksessä, etteivät nuoremmat äänestäjät varsinaisesti tiedä, mitä tarkoittivat sanat ”oikeisto” ja ”vasemmisto” politiikassa.

Ehkä huomautus oli tarkoitettu kevyeksi, mutta se oli painokas.

Yleisistä asioista tuntee voivansa kirjoittaa, kun ei itse osallistu niihin eli kun on ojia, joissa ei ole omaa lehmää.

Silloin tällöin sattui vatsaan, kun ajatteli kaikkia niitä tuttaviaan, jotka olivat kiinnittäneet elämänsä kommunismi aatteeseen ja lopulta onnistunut ohjaamaan keskustelun puheeksi ”taistolaisuudesa”. Todellista työväenaatetta kannatti joinakin aikoina neljännes äänestäjäkunnasta. Jokin osa heistä käsitti ja myönsi itselleen tavoitelleensa turhaa koko ikänsä.

Hetki tuntuu oikealta tuon asian sanomiseen, kun näissä pikku kunnallisvaaleissa näyttää kertautuvat Euroopan ainakin kymmenen vuotta sitten oivallettu ongelma. Myös telaketjudemarit ovat menossa mailtaan.

Ensin katosi työ, sitten työväenliike. Ammattiyhdistysliike yrittää selvittää ongelman, miten toimia, kun ei ole enää ammatteja eikä yhdistyksiä.

Tällaisella puheella tarkoitan, että työpaikka tai ammatti oli ennen kuin Pikku Prinssin taivaankappale, pysyvä ja kiinteä, avaruudessa ja yksin. Nyt tilalla on verkostoja. Ihmiset vaihtavat vapaaehtoisesti tai pakon edessä asemiaan. Vielä hiljan vain liike-elämässä sanottiin, että seitsemän vuotta samassa työpaikassa on sopiva.

Nyt tuo ajattelutapa on paljon yleisempi ja tuollaiseen toimintaan on mahdollisuuksiakin, vaikka ei kaikilla. On oudostuttavaa nähdä, miten Kuopion torilla kalastellaan työntekijöitä Uudenkaupungin tehtaille.

Työn uutta ja ratkaisevaa asemaa korosti oikeastaan johtava ruotsalainen poliitikko, jolla oli rohkeutta sanoa terrori-iskun jälkeen, että maahanmuuttajien ansiosta Ruotsi on nytkin niin hyvä maa kuin on.

Repliikki ei aiheuttanut mainittavia vastaväitteitä. Suomessa tämä vaikeasti hahmotettava kuvio uusi työ – vanha työ – koulutus ikään kuin hahmottui kunnallisvaaleissa.

Elämme erikoisia aikoja.

Omia kuulumisia – sukuja juhlimassa syntymäpäiviä eli mitä mieluisin uusi versio olemisen tavoista. Ja nyt mukana on nuori sukulaispoika, jonka valmistautuminen sisäänpääsykokeisiin aiheuttaa minussa aivan uudenlaisen reaktion. On totta, että on luettava kovasti ja käytävä kursseja, mutta huomaan varoittelevani, ettei kuitenkaan liian kovasti. Harjoittelu on taitoa vuorotella ponnistuksen ja levon hetkiä.

Nuoret ihmiset suunnittelevat täysin järkevästi tulevaisuuttaan. Joudun itse miettimään uudelleen itsestään selviksi luulemiani asioita. Mitä syytä matematiikassa ja luonnontieteissä erinomaisesti menestyneellä on pyrkiä oikeustieteelliseen.

Vastaus hahmottuu ennen pitkää. Oikeustiede muuttuu. Tulevaisuuden osaajat tulevat olemaan toista maata. Se on onni.

Tämän kirjoituksen erikoislaatuinen kuva liittyy viikonloppuna käymääni keskusteluun. Joku kysyi, miltä tämän blogin Google Analytics näyttää. Tuolta. Palaan toiseen keskusteluun, joka antoi erikoisen paljon ajattelemisen aihetta. Miten kehittää luettu blogi, se oli kysymys. Vastaus alkaa: on aloitettava blogi vuosien 2005-2007 välisenä aikana.

Mielestäni alku on lupaava. Jatkosta jatkossa.