21. maaliskuuta 2017

Tunkio






Psykiatrit ja arkeologit ovat yhtä mieltä siitä, että tunkion kaiveleminen on paljon fiksumpaa kuin julkisivujen mittaaminen tai perustusten pohtiminen.

Aivan viime päivinä eri lehdissä ja tässä blogissa on ollut paljon puhetta arjen historiasta. Etenkin vähäpätöisine pidetyt pikkuesineet ovat saaneet huomiota.

Näköpiirissä on seuraava siirtymä. Käytin Turun yliopiston kulttuurihistorian luennoillani usein termiä ”esineellinen kulttuurihistoria”, joka oli siihen aikaan tuntematon ja kaikkiaankin helposti harhaanjohtava. Kun mukana oli sana ”kulttuuri”, mieleen tulivat äkkiä tyylihuonekalut tai pöytähopeat, vaikka niitä on keräilty ja tutkittu iät ajat.

Seuraava vaihe olkoon nimeltään esineellinen alitajunta.

Vaikka yli sadan vuoden takaisten syvyyspsykologien ajatukset on suureksi osaksi sivuutettu ja heidän keinonsa, esimerkiksi klassinen psykoanalyysi, ovat saaneet väistyä lyhyempien, tehokkaampien ja halvempien muotojen tieltä, oivallus on.

Järjen ja tunteen erottaminen toisistaan voi olla paikallaan, jos pitää puhetta. Tuota perinteistä erottelua voi käyttää, jos tietää, ettei se pidä paikkaansa. Järkemme on tunteellinen ja tunteet puolestaan ovat joskus erittäin järkeviä, kuten esimerkiksi säikähtäminen.

Politiikassa on ollut sellainen tapa, että vaalikarjalle syötetään rasvattomaan maitoon sekoitettuja järjen kuoria.

Kokemuksen mukaan me elukat lypsämme paremmin, ja juuri sitä valittavaksi asettautuneet haluavat.

Viime kuukausina ehdoteltu siivoaminen ja turhan tavaran hävittäminen on tavattoman tyhmä ajatus.

Asunnoissamme tuskin on muuta niin turhaa kuin me itse. Tavaramme ovat välineitä, jotka sitovat meidät muihin ihmisiin.

Kuuntelin hyvin surullista tarinaa. Oli tiedetty, että muuan varhain terveytensä menettänyt henkilö oli taannoin saanut kaiken entisen lisäksi hyvin pahan taudin, ja nyt hän on kuollut.

Puuhaa kuulemme riittää, koska asianomaisella oli intohimoinen harrastus. Hän oli ilmailun ystävä, ja siten hänellä oli asunnossaan hyvinkin yllättäviä kirjoja ja lehtiä. Pienestä pitäen hän oli harrastanut ”koottavia”. Minun mieleeni tulevat valmistajan nimet Rewell ja Heller. Muovista prässätyistä osista liimattiin kokonainen lentokone – tai laiva. Se koristeltiin maalaamalla, ja lisäksi oli saatavissa siirtokuvia lentokoneen rungon ja siipien viimeistelemiseen.

Usein koottavien rakentaminen on poikien eräs kehitysvaihe ja usein vanhemmilla on hiukan karsas asenne näitä vaikeasti tomutettavia ja hankalasti säilytettäviä työn tuloksia kohtaan.

Enpä tiedä. Itse ihastuisin, jos näkisin jossain samanlaisen palkintokaapin, joissa onnistuneet urheilijat säilyttävät käyttöön kelpaamattomia mitalejaan ja pokaaleja. Se on sitten oma asiani, että ”trofyt” ali ammuttujen riistaeläinten päät seinälle ripustettuina, tekevät minuun ikävän vaikutuksen.

Tiedän että metsästäjät ovat hyödyllisiä ihmisiä ja tekevät tärkeää työtä. Mutta mieleeni tulee vertauskohta – ampumani kissat ja koirat joiden päälle olen ajanut, lasisilmät ja pään tynkä pystyssä.

Voin kuvitella tällaisia, koska tietääkseni en ole ampunut kissaa enkä ajanut koiran päälle.

Tädilläni oli lattialla karhuntalja, mutta tietääkseni karhu oli Laatokan Impilahdelta olleen isännän itse kaatama, joten siinä on kyllä kysymys taidon ja rohkeuden näytteestä, eikä ennen sotia niillä main ollut kahta kysymystä siitä, etteikö karhua vastaan ollut käytävä, koska se oli karjan surma.

Tosin olen muistavinani, että karhuntaljan kepittäminen mattopiiskalla oli turhan ankara työ ja että uutta keksintö pölynimuria se ei suvainnut ollenkaan.

Ja hirven- ja poronsarvissa lienee jotain taikaa, koska ihmiset himoitsevat niitä. Ennen aikaan saksalaisin kilvin pohjoisesta tulevien henkilöautojen eli siis käytännössä Folkkareiden katolla oli aina porosarvet. Monihaaraiset hirvensarvet oat pyhiä, mutta poronsarvista sai käytännöllisen hattutelineen.

Lapsuudessani kotipihaltani näki ensimmäisenä Uiton Matin tunkion, ja navetan sontaluukkukin oli meille päin. Ennen pitkää se katosi. Tontilla rakennettiin muuta. Samoissa tiloissa joissa isäntä oli hämmästyttänyt ainakin lapsia ennätysmäisen pitkillä tupakkasylkäisyillään, toimi yhteen aikaan Kantakrouvi.

Se oli sivistystä maaseudulle, ja maaseutu sivistyi.

Minun aikanani juovuttavia juovia haettiin Seinäjoen kauppalasta, ja lisäksi ainakin vanhempani kävivät harvakseltaan Ilmasotakoulun upseerikerholla. Tuo vaihe tuli ajatuksiini, kun löysin yhdestä pukupussista rouva jo tavoittamien manttelin ja kesä- ja talviformun takkien kaveriksi vääränvärisen ilmavoimien asetakin komentovöineen (rähinäremmi). Se oli sitä Gestapo-henkistä väriä ja muotia, tumman sininen, muistaakseni vahvistettu 1922, hihan suissa luutnantin kaluunat ja takkina tuttu kaikista vanhoista valokuvista.

Toisessa pukupussissa oli pohjalainen miehen kansallispuku, nykyhinnaltaan aivan käsittämätön. Tämä taisi olla 50-luvun alusta. Lapsenlapsista Tuomas sai molemmat päälleen, ja asiaan kuuluvat merkit ovat siis kaikki tallella. Laittaisin näytteille Suomen Lentomerkin, jonka isäni sai h.c. vuonna 1941 eli alaikäisenä, jos meillä kävisi enemmän ulkomaalaisia tai perussuomalaisia. Merkkiä hallitsee ilmavoimien silloin tunnus, musta vaakasuora hakaristi sinisellä pohjalla.

Tämä on hyvin pieni osa omaa alitajunnan kulttuurihistoriaani. Olen todella hyvilläni siitä, että vanhaa tavaraa on niin paljon, ja kuulkaa myös anoppi-vainajan ompelurasia ja Pauligin 50-luvun mallinen kahvipurkki jokapäiväisessä käytössä.

16 kommenttia:

  1. Esineellisestä alitajunnasta voi suositella Yle Areenasta löytyvää hienoa pianonsoiton opettamiseen keskittyvää dokumenttia Bernstein soittaa, Hawke ohjaa ja kaivellaan erityisen kiinnostavaa lähinnä 1700-1800 lukujen tunkiota eli pianokirjallisuutta.

    VastaaPoista
  2. Pikkuesineissä on alkuvoimaa, niitä hypistellessä mieli usein koittaa tavoittaa jotain alkuperästä, entisen omistajan puuhista. Joskus mielikuvitus on niin voimakas että säikähtää ja tahtoo sulkea pois näynomaiset välähdykset. Minulle on 1940 leimattu korvaussormus tällainen kiusallinen kappale. Siihenkin on laiteltu arkailtava hakaristi jonka sivuilla on siivet. Koko on niin anhiton ettei se sovi edes pikkusormeen, kulunutkin on jo, aihetta on vaikea hahmottaa vaikka sisäkehän leima on aivan selvä. Sairaaloissa ei käytetty juurikaan käsineitä eikä muoviastiota, kuluneisuuden ymmärtää.

    Esineiden historia on usein brutaalia, keittoastioita ja aseita, Rosettan kivet ovat harvemmassa. Panee miettimään mitä tietoja löytyy mitättömän sadan vuoden kuluttua bitteinä vai löytyykö mitään.

    Viljellystä alasta voi päätellä mihin asteeseen ruokaa on tarvittu, radionukleoideista kuinka puhtaita tärskösiä on käytetty.

    Voi hyvin käydä niin että historiankirjoittamisen toimen loppukirin kiihkossa yllättää näkökentän kaventuminen ja kimmeltävän sähkölaitteiston aika jää pimeään, tai jopa että suora yhteys neuroneihin vie koko kolmannen asteen käyttöliittymän tarpeen. Todennäköisyys tälle kasvaa koko ajan.

    VastaaPoista
  3. Kevätpuolella 1970 kuuntelin C. J. Gardbergin Suomen historian oppiaineessa pitämää iltaluentosarjaa, jonka nimi nimenomaan oli "Suomen esineellisen kulttuurihistorian kurssi". Pelkästään rakennushistoriasta puhui ja näytti esimerkkeinä ottamiaan dioja. Ei hassumpaa, ajattelin. Jolloinkin vapun jälkeen taivalsin sitten tilapäätoverini kanssa Linnakatua pitkin loppumerkintää hakemaan Turun linnaan, jonka "johtaja" Gardberg tuolloin oli. Sen jälkeen poikkesimme esilinnan Juhana Herttuan kellariin. Toverini nautti tarjoilijan tuomana peräjälkeen kahdeksan keskikaljaa ja alkoi punoittaa. Katselin ihmeissäni. Poistuimme tahoillemme.

    VastaaPoista
  4. Upseerikerhosta tupsahti mieleen: kaksi jo tovin elänyttä miestä tapasi toisensa pitkähkön ajan jälkeen ja toinen kysäisi, että sinullahan on kaksi poikaa mitä he hommaavat? Kysytty vastasi notta toinen on upseeri ja näkyy tuo viina maistuvan tuolle toisellekin.

    VastaaPoista
  5. !950-luvun alussa Seinäjoen kurakauppalan Alko oli Vaasantalossa, jossa meitä lapsia oli hirmuinen määrä. Kun torilla kävi isäntiä ja heidän varjojaan myymässä perunoita ja porkkanoita, niin poikkesivat ennen kotiinmenoaan Alkossa ja kävivät juomassa pullon (Koskenkorvaa? en tiedä kun en osannut vielä lukea) meidän takapihalla.

    Lapsilauma rukoili että mies/miehet jättäisivät tyhjän pullon siihen kasvimaan sekaan että saataisiin viedyksi pullo takaisin viinakauppaan ja tulisi rahaa nallekarkin tai salmiakin ostoon. Oikein usein onnistuttiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuohon aikaan Seinäjoen Alkon esimiehenä oli Isontalon Antti Isontalon Antin poika. Viiden sodan veteraani, josta sotaministeri Niinistö on kirjoittanut hyvän elämäkerran.

      Kalevi Kantele

      Poista
  6. On esineitä ja esineitä,

    Ulkopuolisen silmin joskus saattaa näyttää samalta tekoratiivistenopjektien kaupasta ostettu tekoratiivinen opjekti ja sellainen tavara, johon liittyy merkityksiä.

    En voisi luopua esimerkiksi kattilasta tai repusta, jonka kanssa on yhdessä koettu seikkailuja; tuon kanssa kökötimme kuusenpersuuksissa myrskyisen yön yli, tuo oli mukanani Siperiassa sinä kesänä, tuolla sain kymppikiloisen Ala-Tenolta. Sillä ovatko he käyttökelpoisia enää, tai olenko heitä enää koskaan kykenevä tai halukas käyttämään, on ihan sivuseikka.

    Ja tiedän toki senkin, että kun täältä lähden, niin nuo merkitykset häviävät ja tuo ystävätavara muuttuu romuksi. Miehestä jää hieman vajaa banaanilaatikollinen sekavia papereita ja pikku esineitä, muu heitetään pois.

    Tiedän sen siitä, kun hyllyssäni on samanlaiset lootat, joissa toisessa on isoisän ja toisessa isän merkityksellisiä tavaroita, ikäänkuin näytteinä.
    Yhtä aikaa muistoja ja muistuttajia.

    VastaaPoista
  7. Toisinkin voi olla. Meillä kaikki nostalgiatavarat, suvun ja omat, ovat kiltisti laatikoihin ja komeroihin piilotettuna siltä varalta, että joku joskus kokee nostalgiakohtauksen ja haluaa palata menneisyyteen. Talon asukkaan identiteetti voi oikein hyvin ilman menneisyyden painolastia ja mieli liitelee haukan lailla kohti tulevaisuuden horisontteja ja ... sitä hautaa sitten kun painovoima voittaa.

    VastaaPoista
  8. Juuri tänään harmittelin, että vanhempieni kodista ei muutoissa säästynyt peltirasia, jossa oli nappeja muutaman(3?) sukupolven ajalta. Koskaan ei tiedä, mitä saattaa joskus tarvita.

    VastaaPoista
  9. Ad Omnia: - erehdyin. Suursaaren revohkassa ei kai ollut lainkaan hitaita FK-koneita. Kuvaamani Mantsnsaren tapaus sattui jo 11.9.1941. Kone oli FK-86. Kävin läpi isäni suorituspäiväkirjan.

    Lapin sota, josta hiljan kysyttiin, oli ilmavoimille raskas. Viimeinen menetys sotatapahtumissa oli 23.10.1944, jolloin toinen kaatuneista oli ritari Paavo Kahla. Fokkerin osat löydettiin Aakenustunturin rinteestä vasta aikoja myöhemmin. (Isäni lensi tuossa vaiheessa Ju-88:lla Kemistä.)

    VastaaPoista
  10. Anopin ompelurasia on käytössä, ja niistä monista erilaisista parsinneuloistakin joskus tarvitsee jotain. Peltinen kahvipurkki on mökillä. Kahvimyllyt ovat yläkaapin päällä, ja joskus olen ajatellut, että pitäisiköhän koettaa jauhaa niillä papuja. Vanhoja liinoja on kymmenittäin, ja jotkut niistä pääsevät esillekin, vaihdellen. Omat kolmimetriset pellavaliinat sen sijaan ovat jääneet kaappiin. Anopin hienoimpia kahvikuppeja käytetään ainakin jouluna. Sitä harmittelen, että sen nappirasian heitin pois. Täällä asuu oikeastaan puoliksi museossa, kun viime vuosisadan alun huonekalujakin on runsaasti, vanhempiakin. Sopii hyvin, antiikkia sitä alkaa olla itsekin.
    EG

    VastaaPoista
  11. "Politiikassa on ollut sellainen tapa, että vaalikarjalle syötetään rasvattomaan maitoon sekoitettuja järjen kuoria."

    Osuvasti sanottu. Nytkin yritän kaikin keinoin sulkea silmäni ja korvani tältä vaalikisalta, joka herättää lähinnä myötähäpeää. Täytyy aina käydä heti äänestämässä ennakkoon, niin ettei enää sitten tarvitse ajatella koko asiaa.

    Jokainen joka tekee valintansa vain vaalikampanjan perusteella huomaa nopeasti tulleensa höynäytetyksi pahemman kerran.

    VastaaPoista
  12. FK-lentue -kirjan loppupuolella on melkoinen kuvaus Kahlan könyämisestä kuolleen ohjaajan syliin. Se tapahtui siiven yli ja laskuvarjokin avautui osittain ja vetäistiin puukolla irti. Pelastusta ei enää ollut, joten laskeutuminen oli ainut vaihtoehto. Se ei ollut kunnolla mahdollista kun ohjaussauvaa ei voinut vetää riitävän taakse. Kahla pelasti itsensä kuollakseen sodan lopulla. Museokoneilla lentäminen Mersuja vilisevässä ilmatilassa oli järjetöntä hommaa.

    Eipä mahtunut Kemppinen myöntämään vihettään sen "tekopaikkaan"... :(

    VastaaPoista
  13. Olen monet kerrat tyytyväisenä muistellut dosentti Kemppisen kulttuurihistorian luentoja. Mitään niin päättömiä mielleyhtymiä ei kukaan muu ollut esittänyt Litzenin Veikkoa lukuun ottamatta. Kyllä ne mullistivat monia käsityksiäni eikä kulttuurihistorioitsija voisi enempää toivoa. Jännittynenä aina odotin puhutaanko elokuvan historia -luennoilla elokuvista vaiko sarjakuvista ja toisin päin. Kaikki odottamattomat ajatuskulut ja juonenkuljetukset luennoilla naurattivat ja pohdituttivat.

    Hieno oppiaine ja hienoja opettajia kaikki tyynni silloin 1980-luvulla. Todennäköisesti yhäkin.

    VastaaPoista