Juonen käänne

Ihmisellä ei ole tekijänoikeutta elämäänsä.

Tätä asiaa on erittäin vaikea selittää.

Heti kun joku on kirjoittanut tarinan, jossa kirkkoherra juo omia aikojaa ehtoollisviinit ja kavaltaa kolehtiin annetuista rahoista, lukija tai arvostelija yrittää selvittää, mihin tarina perustuu.

Joskus, aika harvoin kuitenkin, joku tulee tahtomaan rahaa elämäntarinansa ottamisesta kirjaan tai käsikirjoitukseen.

Oikeudellinen perustelu on ollut sama sata vuotta ja aina yhtä vaikea ymmärtää. Tekijänoikeus ei suojaa sisältöä, vaan sitä muotoa, joka sisällölle on teoksessa annettu.

Ettei asia vain tuntuisi selvältä, etenkin saksankielisessä oikeudellisessa kirjastossa selostetaan, että teoksella on erikseen sisäinen muoto ja ulkoinen muoto. Mikä ero näillä on, siitä ei ole toistaiseksi saatu selvää.

Yritin selvitä tästä luennoilla sanomalla, että jos Shakespeare olisi hengissä, hänellä ei olisi mitään sanomista lukemattomiin myöhempiin Hamlet-versioihin, ja jatkamalla, ettei tuokaan tarina ollut Shakespearen oma. Hulluutta teeskentelevästä pojasta, joka väijyy hänen isänsä surmanneen sedän henkeä, oli Lontoossa esitetty näytelmää muutamia vuosia aikaisemmin, ja itse tarina on hyvin ilmeisesti saanut väriä – ja sijoitettu Tanskaan – tanskalaisen Saxo Grammaticuksen kertomuksesta Amleth-prinssistä, ja taustalla on islantilainen saga. Toisaalta samoja juonenkäänteitä tunnetaan Ranskasta, Roomasta, Kreikasta, Persiasta ja Egyptistä.

Sigmund Freud antoi ymmärtää, että kreikkalaisella Oidipus-tarinalla miehestä, joka tulee kolauttaneeksi itse isänsä hengiltä ja menee sitten asian taustoja selvittämättä naimisiin äitinsä kanssa, olisi laajempaakin selitysvoimaa.

Lukijat tai katsojat hyväksyvät erilaiset teokset kuvauksina todellisuudesta. He ehkä kiittelevät, että juuri noin se meni ja tuollaista se oli. Toiset sanovat, että noin se ei ollut. Tätä keskustelua käytiin Suomessa ”Tuntemattomasta sotilaasta”.

Sukupolvi toisensa jälkeen kömpii esiin ja julistaa jostain kirjasta, että tämä ei ole se kansa, jonka minä tunnen. Noin sanoi Agathon Meurman Kiven ”Seitsemästä veljeksestä”. Ennen pitkää tuli framille Viljo Tarkiainen, joka kirjoitti väitöskirjankin aiheesta ja todisti, että juuri noin se oli.

Mistä me tiedämme, kumpi oli oikeassa, tai oikeammassa? Kumpi oli suurempi Venäjän tuntija, Tolstoi vai Dostojevski? Tiedämme, että Tolstoilla ja Dostojevskilla oli eri vastaukset tuohon kysymykseen, mutta kumpikaan vastaus ei näytä johtavan millään käsitettävällä tavalla siihen, mitä maassa tapahtui seuraavalla vuosisadalla (tai Tolstoi siis kuoli 1900-luvun puolella tiettävästi lähdettyään karkuun aivan viatonta vaimoaan ja värjöteltyään jollain rautatieasemalla aikansa.

Kansankuvaaja Salama sai kerran tuomion jumalanpilkasta, vaikka hän kuvasi romaanissaan etenkin Suomen kansaa, erityisesti eräitä sen edustajia. Muistelen, että tuo näkökohta tuotiin kyllä oikeudenkäynnissä esiin, mutta se ei herättänyt mielenkiintoa. Miten tuomio on perusteltu, ei ole tässä tapauksessa mielenkiintoista, koska kirjailijan tunnettu tunnustus tietenkin vaikutti asiaan ja nosti tuomareiden ratkaistavaksi toisen ongelman, miten vapauttaa syytteestä henkilö joka on ilmoittanut olevansa syyllinen. Kirjailija jätti selvittämättä sen loogisen ongelman, miten henkilö, joka ilmoituksensa mukaan ei usko Jumalaan, voi pilkata Jumalaa, jota hänelle ei siis ole olemassa.

Tämä on vain näennäisesti kaukana aiheesta. Jumalanpilkasta on nytkin säännös muutaman länsimaan laissa, esimerkiksi Saksassa. Rangaistavuuden edellytyksenä on yleisen järjestyksen vaarantaminen, eikä sitä juuri käytetä.

Jäin miettimään, mitä suomalainen tuomioistuin tekisi, kun lakimme selvästikin kieltää mm. Allahin pilkkaamisen ja siten häpäisevien pilapiirrosten julkaisemisen. Suomalainen tuomioistuin käyttäisi luovia kykyjä ja osoittaisi, ettei kysymyksessä ollut kuitenkaan pilkka, vaan uskontokritiikki, joten sananvapaus salli syytteessä tarkoitetun esityksen, joka ei siten voi olla rikoskaan. Johtopäätös on tosin väärä, mutta vakuuttava.

Entä jos riita vaikkapa moskeijasta saisi asianomaiset villiintymään ja puhumaan suunsa puhtaaksi. Tiettävästi erään suuren islamilaisen ryhmän edustajat pitävät erään toisen suuren islamilaisen suuntauksen edustajia vääräuskoisina ja loukkaavat toisiaan sanoin ja teoin, ja tappavatkin.

Miten asiaan olisi suhtauduttava meillä voimassa olevan ihmisoikeussopimuksen nojalla?

Oikeudenkäynti on kaupankäynnin jatkamista toisin keinoin. Ja sota on oikeudenkäynnin jatkamista.

Ajattelin kirjoittaa näin pitkälle päästäkseni huomauttamaan painokkaasti unioneista ja federaatioista. EU:lla ei ole poliisia. Eikä ulosottomiehiä. Se on pahaenteistä. Rahoihin on ollut hyvin kauan tapana painaa miekan tai miekankäyttäjän kuva.

Tuo kirjoituksen alun tekninen huomautus tekijänoikeudesta elämään, jota e siis ole olemassa, jatkuu tietenkin kysymyksenä oikeudesta elämään.

Rauhanomainen ase on raha. Ei rauhanomainen keino on välineistö ja organisaatio viedä rahat niiltä, jotka pitäisivät mielellään ne itse.

Rooman keisari Vespasianus ehkä sanoi, että raha ei haise. Hän oli keksinyt panna julkiset käymälät verolle. Koska mikrobiologiaa ei ollut keksitty, hän ei voinut tietää, että siitä huolimatta raha mätänee. Pieneliöt ovat vauhdissa.

Se on odottamaton juonenkäänne.