Rottinki

Suomalaisuuden kulmakivet ovat tuontitavaraa. Oikein suomalainen tavara tulee Aasiasta.

Kysyttiin, miksi tässä blogissa oli mattopiiskan kuva. Helposti arvattava vastaus on Menneisyyden varjo, mutta on muutakin.

Katselin sopivaa tuolia huoneeseeni, johon haastattelijat ja rahan tarjoajat ja nimikirjoitusten kerääjät jonottavat.

Tuoleista filosofisin on keinutuoli. Joitakin vuosia sitten löysin kaksi paikkaa, josta niistä saa, ja aika ajoin niitä näkee myymälöissä. Puhe on niin sanotusta Nakkilan mallista, ja kaiku on menneisyyden maaseutu, jossa oikeastaan vain isännällä oli oikeus istua soutulavitsassa ja potkia jalalla vauhtia.

Tuo kaluste oli vanhuuden merkki, sopia 50-vuotislahja.

Käytännössä keinutuoli on melkein yhtä hankala kuin vanhamallinen topattu nojatuoli. Vaivalloisuus näyttäytyy erikoisesti siivoamisen yhteydessä, mutta ovat nämä istuimet myös peräisin ajalta, jolloin neliömetrit olivat suurempia kuin nykyisin. Molemmat vaativat huoneessa ympärilleen tyhjää tilaa paljon enemmän kuin ihmisillä on.

En oikein saanut selvää, mihin tarvittiin vastakkain istuttava puutarhakeinua. Sellaisia tehdään vieläkin ja nikkaroidaan erilaisilla kursseilla. Käytössä ne ovat kamalia. Lapsena ja vanhuksena sellaiseen on ongelmallinen istua, ja sitten pelkää koko ajan aiheesta, että sormet jäävät johonkin väliin.

Oma valintani on korituoli. Sellaisia löytyi neljä. Tieto alkuperästä on hautautunut, mutta materiaali on rottinki.

Annankadulla oli Vanhan kirkon puiston kohdalla pelottava kyltti, mielestäni neonputkista koottu, jossa oli nimi Soteva ja lepakon kuva. Kävin ostamassa sieltä harjat ja porstat ja näin, että myynnissä oli myös tuoleja. Ei ole mahdotonta, että tuolini ovat sieltä. Sitten toisaalta jossain vaiheessa tuli puolalaisia korituoleja ja ennen pitkää tuo myymäläkin oli kadonnut. Verkosta löytyy tietoja, joista käy päätteleminen, että sokeiden käsityöläisten tuotteita kaupinnut yritys on keskittynyt harjoihin ja siveltimiin, jotka tietenkin valmistetaan koneellisesti.

Tuo ”korituoli” oli lapsuuteni arkikieltä. Meillä oli sellainen kotona ja ainakin yksi huvilalla. Olen melko varma, että materiaali oli paju. Jossain vaiheessa pajunkuorien kerääminen oli muotia. Tavaraa tarvittiin kai värjäämiseen, ja tyypillinen parkkaaja oli ronski akkaihminen, jolle riitti työkaluksi peukalonkynsi. Talvella hiihtäesä sai katsoa kahteen kertaan, oliko pajupehko jänisten kaluama vai oliko kuoren kerääjä käynyt.

Luulen että tämä on mujistikuva samoilta ajoilta, jolloin urhoollisimmat kaverit yrittivät pitää piisaminrautoja joessa. Joku tuntematon taho maksoi kuulemma selvää rahaa piisamin nahasta. Tosin – yllättäen – maakunnassa oli ainakin kettufarmeja jo kauan ennen sotia. Kun äidilleni järjestyi sitten jossain vaiheessa minkkiturkki, en käsittänyt, miten meillä oli varaa sellaiseen. Sitten kävi ennen pitkää ilmi, että kaikilla oli minkkiturkki, ja nyt niitä on kaikkien ullakolla, koska ainakaan etelässä kukaan ei tunnu käyttävän niitä enää.

Elokuvista sai sellaisen käsityksen, että minkkiturkki ja aidoista timanteista koottu kaulakoru ovat samaa hintaluokkaa.

Rottinki- tai pajutuolien uutta tulemista edisti kauppaliike Bitco, ja huonekalu muutti täysin ilmeensä Emmanuelle-elokuvan vuoksi. Koska tarina oli tapahtuvinaan Thaimaassa, huonekalu oli varmaan malesialainen. Yhtäkkiä iso rottinkituoli oli muotia, ja niitä näki ihmisillä olohuoneissa. Ne ritisivät ja narskuivat istuessa ja noustessa ja naiset valittivat, että niihin repi sukkansa. Muutkin kuin Emmanuelle tarvitsivat pehmustetta pyllynsä alle.

En ole koskaan kuullut, että kenellekään olisi annettu piiskaa mattopiiskalla. Se nyt on yhtä kömpelö tuohon tarkoitukseen kuin patasuti.

Menneisyyden piiskaamiseen liittyi Koivuniemen herra. Sanonta tarkoitti, että vitsa käytiin taittamassa koivusta. Muutamassa huushollissa kai tavoiteltiin kauhun tasapainoa pitämällä piiskaa eli koivunrisua oven päällä hirrenraossa.

Raippa oli mielestäni mikä tahansa tikku, ja ravimiehillä oli omansa lainen, mutta mielestäni muutenkin vain hyvin epäilyttävät ihmiset löivät hevosta ruoskalla. Paatuneimmatkin hevosmiehet käyttivät eläimen hakkaamiseen köydenpätkää, ja tuo ravien raippa oli pieni ja kevyt ja sillä lähinnä naputeltiin. Väline taitaa olla edelleen käytössä.

Vanha laki, joka määräsi ruumiinrangaistuksia, laski raipat pareina. Ne olivat tyypillisesti kuorittuja ja päiväkausia vedessä liotettuja. Raipparangaistuksen toimeenpanoa kuvataan joissakin elokuvissa mutta yleensä sievistellen. Jos lyöntejä sateli liikaa, siinä oli selkä niin kovilla, ettei edes hengenvaara ollut aivan kaukana.

Kylän koirat oli ikuiseksi luultu ongelma. Niitä oli yleensä paljon ja ne olivat aina vapaina. Hurjimmat pyrkivät näykkimään hevosten jalkoja. Niinpä ruoska oli tarpeellinen työkalu. ”Pohjalaisia” -näytelmässä asiasta on tehty taitavasti numero. Nimismiehen hulluutta halutaan korostaa kaikin keinoin, ja niinpä Järviluoma panee vallesmannin lyömään talollisenpoikaa ruoskalla päin kasvoja.

Siitä seuraa loppuhuipennus, tappo. ”Mua lyötiin ruoskalla, niin kuin koiraa…”

Valitettavasti minulla ei ole muistoja hevosvetoisesta tykistöstä eikä kasakoista. Siinä missä poliisi käytti ennen pamppua, kasakoilla oli nagaikka, pitkä ruoska, jolla huidottiin kansalaisiin keisarin kunnioitusta hevosen selästä. En edes aio perehtyä tekniikkaan, mutta kuvauksista päätellen ase vaikutti ja keino oli tehokas. Koulutetuin ratsuin liikkuva joukko oli oman aikansa mellakkapoliisi, hyvin tehokas. Ja ratsastavalla poliisilla oli pitkä kuminen pamppu.

Olin muualla, kun Lasipalatsin ja Sokoksen välissä tapahtui toivottavasti viimeinen ratsupoliisien ja mellakoivan yleisön yhteenotto, jossa mm. Georg Malmsten sai vahingossa pampusta päähänsä. Se liittyi Helsingin vahvan vasemmistolaisiin nuorison rauhanfestivaaleihin 1962.