Laiskuus

Nyt ymmärrän, että laiskuus, menneisyyden paha asia ja nykypäivän vaikeiden, lääkehoitoa vaativien henkisten häiriötilojen aiheuttaja, onkin joatain sellaista, mitä on opeteltava.

Kymmenet tuhannet virkamiehet oppivat ennen peittämään työpaikalla laiskottelun esimerkiksi niin, että sieppasivat paperikorista minkä tahansa lapun käteensä ennen kuin lähtivät maleksimaan päämäärättömästi viraston käytäville.

Koska kirjan lukeminen oli mahdollisesti syntiä ja joka tapauksessa pahantapaisuutta, ainakin yhtä monet naiset oppivat puristamaan kädessään kudinta hiivittyään ullakon tai kellarin portaille lukemaan romaanista, mitä Renny sitten sanoi ja pussasiko pitkäänkin, tai kuinka kuninkaan miekkamiehet selvittivät lemmenongelmiaan.

Armeijassa oli kai kirjoitettu sääntö, että silminnähden toimeton sotamies oli kurinpitotoimen tarpeessa. Alokasajan alussa oppi, että jos kasarmin lattia on pesty, se oli merkki siitä, että se on pestävä uudestaan, ja sen jälkeen taas uudestaan. Lopulta tuli rakennusmestari toteamaan, että koko rakennus on korjauskelvoton jatkuvasta kosteudesta. Näin aseet puhuivat.

Muistelmiaan julkaisseet ovat yksimielisesti todenneet, että sota oli jokseenkin pelkkää odottamista. Ilmiö johtui siitä, ettei marssilla olut käytettävissä siivousvälineitä eikä lattiavahaa eikä edes kuorittavia perunoita. Eräs kunnioitettava sotavanhus kertoi, että heidän joukkonsa oli marssinut Jatkosodan alkuvaiheessa yksitoista kertaa Savonlinnan seudulta Kiteelle tai Parikkalaan ja takaisin ja joka kerta siirtymisen suoritettuaan odottanut kymmenen tai kaksikymmentä tuntia uusia käskyjä.

Haluaisin esittää huomautuksen työelämän ja työn ilmiöiden tutkijoille. Se voisi omalta pieneltä osaltaan selittää, miksi Suomessa on suoriuduttu joistakin asioista odottamattoman hyvin ja taas jotkut toiset tärkeät asiat eivät ota onnistuakseen sitten millään.

Sotien vuoksi käsityksemme työstä jähmettyi usean vuosikymmenen ajaksi.

Se oppi, johon olen itsekin kasvanut, on selkeä. Työ on raskasta, eikä se ole oikeaa kunnon työtä, ellei sitä tehdä käsin, koko ruumiin voimin, nääntymiseen asti. Herrat eivät tee työtä. He vain laiskottelevat lämmitetyissä huoneissa ja pyrittelevät joskus jotain papereita silmänlumeeksi. Jos työ olisi herkkua, herrat sen tekisivät.

Nuoria miehiä on alettu nimittää väliinputoajiksi ja heidän tapaansa näpertää jotain täysin turhaa tietokoneella tai puhelimella on todettu syrjäytymisen merkiksi.

Moni ei ymmärrä, että siinä oikeastaan kädet etsivät tekemistä ja jalat haluaisivat kulkea maita ja mantereita.

Olen painokkaasti samaa mieltä kuin ne oman alansa huippua edustavat tiedemiehet, jotka sanovat, että kaikesta huolimatta kaikki olennainen tuli valmiiksi aivoissamme ja hermostossamme eli siis myös ajattelussa ja tunne-elämässä, jotka eivät oikeastaan ole eri asioita, viimeistään sata tuhatta vuotta sitten. Nyt enää evoluutio napsahtelee korvissa, harvakseltaan.

Viimeksi kuluneet sata vuotta ovat muuttaneet ympäristöä enemmän kuin jääkausi. Ihminen ei ole oikeastaan muuttunut. Tämä yhdistelmä voi tuoda tuhon. Voi olla että tuho on jo tullut.

Tutkijat ovat selvittäneet sekuntikellon kanssa, että keräilijäkulttuureissa nuoret miehet joutuvat olemaan liikkeellä koko päivännäön ajan. Sukupuolirooleissa oli suuri ero. Naiset synnyttävät lapsia, miehet eivät.

Vanhoja ihmisiä oli silloin hyvin vähän. Siksikään kukaan ei kärsinyt siitä, että vanhat hoitivat varsinaista tehtäväänsä eli olivat jouten.

Juuri nyt meillä on se ongelma, että kouluissa ja vanhainkodeissa on erittäin paljon ihmisiä, joille tuollainen ympäristö on pohjia myöten vieras ja luontumusten vastainen. Molemmat ovat laitoksia, jollaisia alettiin rakentaa vasta 1800-luvun alussa.

Musiikissa kuulee toiseen ja kolmanteen huoneeseen asti, tekeekö joku vain  pianoläksyjä vai soittaako hän. Toiset harjoittelevat, koska on käsketty tekemään niin, toiset soittavat, koska eivät millään pysty olemaan soittamatta.

Edelle kirjoitettu on oikeastaan itsestään selvää. Sitä ei ole oma kapitalismin kritiikkini, tämä.

Lähteeni on esimerkiksi Goethen Faust, toinen osa. Goethe oli teoksen ilmestyessä 83-vuotias. Yhdeksi lauseeksi puristettu johtoajatus on, että ihmisen on sopeutettava itseään eli siis opeteltava asioita koko elämänsä. Taka-ajatus on, että muuten kuolee ja aiheuttaa toisille vain hautaamisen vaivat.

Goethe oli loppuvuosinaan ehkä oppineen Euroopan kuuluisin ihminen. Hänen rinnallaan pitää mainita varhaisempi maanmies Bach, joka puolestaan ei elänyt aivan mahdottoman vanhaksi. Hänenkin viimeisiksi jääneissä teoksissaan on selvä ja riemastuttava opettelun – kokeilemisen – sävy. Die Kunst der Fuge sisältää kaiken, minkä ajan musiikki oli oivaltanut, mestarin kehittelemänä, mutta lisäksi ulottuvuuksia, joita on käytetty siitä alkaen muuttumisen tienmerkkeinä.

Taiteen taivaalla on loistavia tähtiä, joiden valo on jo sammunut, kun se tavoittaa meidät. Tämä oli kuitenkin jotain muuta.

Taustakohina on ongelmaton kielikuva toimeliaisuuden turhuudesta ja turhuuden itsepintaisuudesta, vuosimiljardista toiseen. Kukaan ei tule selittämään, miten nämä tähtisumut olisi järjestettävä

Jos viestin muuntaisi nykykielelle, se olisi ehkä ”ei suinkaan riitä, että on aktiivinen. On oltava radioaktiivinen.” Vanhat ovat tulevaisuuden lupaus, nuorile ja hyvin nuorille.