Kuvalaitos

Toissa päivänä poimin tähän blogiin Signe Branderin valokuvan Pengerkadulta Kalliosta. Kiinnostava kommentti pani jatkamaan keskustelua.

Täsmälleen toisin kuin kommentoija en näe tuossa kuvassa kuten harvemmin Branderilla muutenkaan realismin häivääkään. Maininta piktorialismista on mielestäni harhaanjohtava. Hämyisää epätarkkuutta eli siis maalaustaiteen jäljittelyä en osaa nähdä tuossa kuvassa lainkaan.

Kuva on hiukan oman aikakautensa kuvataidetta edellä. Kokonaisvaikutelma on hyvää kubismia, joka tässä tapauksessa esittää myös tekijän oman mielen louhikot.

Kysymyksessä on mieleltään järkkyneen taiteilijan omakuva. Onko kuva ainoa ihmishahmo kuvaaja itse vai ei, se ei ole kovin tärkeää. Rinnakkaisteos on Munchin ”Huuto”, ja tässäkin avain teoksen tulkintaan on silta – penger kaiteineen. On ylitettävä ylittämätön. Ympärillä on rumuutta, särjettyä maisemaa ja pään päällä hyvin vihamieliset johdot pylväineen.

Katsoja käsittää heti, ettei noissa johdoissa virtaa hyviä ajatuksia ja että rakenteilla on hirvittävä tulevaisuus – kuten olikin.

Noilla kohdin Kallio oli kauan epätavallisen rähjäinen ja jokseenkin kuvan osoittamalla paikalla oli sitten rakennus, jossa huoltopoliisi kiusasi työkseen naisia.

Kuvaajan ennakkoaavistus on kauhistuttava. Kuvan ottopaikalla suoraan selän takana oli Neljännen linjan kansakoulu, jonka ruumisröykkiöistä ihmiset haeskelivat taistelussa kaatuneita ja teloitettavia omaisiaan, naisia ja miehiä, huhtikuun lopulla 1918. Ruumiit tuotiin pihaan. Runsaat hevosenraadot kai kärrättiin suoraan mereen, Töölönlahteen Hampparinrantaan.

Tunnelman ja tarkoituksen näkee erikoisuudesta. Kamera on tarkennettu ihmishahmon etupuolelle. Etuala on terävä, taustan rakennukset hiukan pehmeitä. Tavanomaista ja normaalia olisi ollut tarkentaa äärettömään, jolloin tulos olisi ollut tunnelmaltaan aivan toinen.

Panen tähän huolimattomasti käsiteltynä saman kuvan sellaisena että taka-alaa on terävöitetty ja etualaa pehmennetty.

Tulos on aivan erilainen. Sielunmaisema katoaa. Viimeistään tässä vaiheessa katsoja myös huomaa, että kuvan ottopaikka on hiukan erikoinen. Tie (katu) johtaa ei-mihinkään. Sekä vasemmalla että oikealla olisi ollut normaalimpia ja rauhallisempia näkymiä. Oikealta olisi kuvaan tullut myös merta, eli tässä tapauksessa jotain tappavan tavallista.

Voi olla, että Brander joutui ajattelemaan työnantajaansa Helsingin kaupunkia ja näyttämään, miten reippaasti Torkkelin kallioita oli louhittu uuden väylän luomiseksi. Me näemme louhoksen eri silmin nyt. Kallion poraus on meille pahaa ääntä ja kivipölyä, Vuonna 1913 se oli raastavaa käsityötä, jota teetettiinkin mielellään vangeilla. Yksi piteli kaksin käsin poraa ja yksi hakkasi lekalle päälle. Lähistölle tarvittiin seppä ja ahjo, koska teroittamisen tarve oli jatkuva. Tuollaisessa kivilajissa tuskin päästiin paljonkaan lohkomaan. Lopuksi saatiin varsinaista sielunlääkettä, dynamiittia. Panostaja tunki räjähdysainetta hakattuihin reikiin, sytytti ja huusi:” Ampu tulee – palaa jo!”

Isoisäni oli patteritöissä muutamia vuosia myöhemmin nykyisen Puotilan ja Tapanilan vaiheilla. Hän kirjoitti sieltäkin muistelman. Se työ tehtiin urakkana, joten työmiesten tärkeä ammattitaito oli keksiä, miten parhaiten petkuttaisi venäläisiä mittamiehiä. Suosittu keino oli kaivaa maahan litteä kivi, hakata pora sen läpi ja jatkaa reiän hakkaamista pehmeään maahan. Siten reiälle tuli pituutta ja hintaa. Jos kymppi, tulkki tai tulkin nilkki ihmetteli asiaa ääneen, asia oli hoidettavissa käden käänteessä pikku lahjuksella tai kunnon kulauksella holipompelia, jossa spriihin tai huonoon konjakintapaiseen oli sekoitettu mehua, jotta olisi edes toivoa, ettei se tulisi heti ylös. Ellei tullut, vaikutus oli kuin kuulalaakereilla kävelevällä, ja maalliset mittamurheet unohtuivat.

Kun olen nyt kaksi vuotta käynyt läpi valokuvia tuntureista ja löytänytkin yhteensä viisi hyvää tai keskinkertaista (yllättäen Paulaharjulla ei ole yhtään), olen alkanut hitaasti käsittää, että ulkona maalatut maisemat ovat yhtä kulttuurisidonnaisia ja yhtä selkeästi omakuvia kuin muutkin.

Taidehistorian alkeisiin kuuluu kurssi myöhäiskeskiajan maalaustaiteen symboleista. Avoin ikkuna (veduta) on aina ikuisuusnäkymä, taivalla erottuva pääskynen on sielu, ikkunalaudalla oleva pieni appelsiini on hedelmällisyyden vertauskuva jne.

Televisiosta on kuulemma tulossa johdanto näihin asioihin. Tiemmä siinä selvitetään myös varakkaiden kauppiaiden kuvista ilmenevien vaatteiden arvo työmääränä.

Moniin kankaisiin tarvittiin uskomaton määrä oikeanlaisia, tietyn eläimen karvoja, jotta olisi tavoitettu asiaankuuluva kiilto. Muistelen, että korkean silkkihatun ollessa muodissa myös Pohjois-Amerikan majavakanta kärsi vakavasti. Silinterihattu oli aluksi huovutettua majavan karvaa. Myöhemmin myös silkkiä ja sitten pelkkää silkkiä. Oman maamme riistaoloja kuvaa päähineen nimitys ”silkkipytty”.

Knalli oli 1800-luvun puolivälistä etenkin käytännön miesten päähine ja toisin kuin sarjakuvissa kerrotaan, Villissä Lännessä perusasuste, jollaista mm. Billy the Kid käytti. Siksipä elokuvan koomikkojen knalli on hiukan vaikeasti tulkittavissa. Se ei välttämättä tarkoita pyrkimystä herraskaiseen pukeutumiseen.

Mutta maisemamaalaus tai valokuva oli pitkään vertauskuva tai opettavainen esitys yleensä kysymyksessä olevan kansakunnan hyveistä. Siitä se siirti. Manet’n ja Cézannen vaikutuksesta omakuvaksi.

Itse valokuvaan mielelläni yksittäisi puita ja niiden runkoja. Tätä nykyä pyrin pääsemään makrolla riittävän lähelle, koska etenkin kuusen kaarna on hyvin kaunista. Muutaman tuhannen yrityksen jälkeen tiedän, etten minäkään osaa valokuvata tunturia. Se ei ole ihme.