Hiihtämisen ikävä

Hiihtäminen on ikävää. Perinteisesti se on ollut eräs epämiellyttävä keino siirtyä paikasta toiseen talvella.

Kaikki tapahtui 1880-luvulla, kuten Jaakko Nummine osoittaa nuorisoseuraliikkeen historiassaan. Eino Leino julkaisi Hiihtäjän virsiä 1900 sen sävyisesti, että hän oli aivan oikeasti hiihdellyt vapaaehtoisesta, kotona Paltamossa varmaan.

Kilpahiihtäminen oli alkanut 1889 ja suosio oli hyvä, koska palkinnoksi annettiin viinaa, aivan kotiin vietäväksi. Myöhempi presidentti Kyösti Kallio osallistui ja pärjäsi ihan kohtuullisesti. Hän kyllä oli niin raitis, ettei puhunut edes ruotsia.

Vaikka televisiourheilu on jäänyt yhä vähemmälle, eilen sattui silmään se mainio pätkä, kun Siiri Rantanen hiihti maalisuoran. Hän on siis 92-vuotias.

Huomio kiinnittyi siihen, että vaikka tuossa iässä ihminen ei taida olla enää vetreimmillään, rouvan tunsi hiihdosta entiseksi kovan tason kilpahiihtäjäksi.

Sen näkee lantion liikkeestä ja potkun viimeistelystä.

Niin paljon pahaa kuin Kekkosesta on syytä sanoa, asian todellinen laita kyllä näkyy vanhoilla filmeillä ja jopa valokuvissa. Mies osasi hiihtää, todella hyvin.

Isäni minuakin koetti opettaa. En oppinut.

Olen siis kyllä tehnyt jopa pitkiä hiihtovaelluksia, mutta se jokin puuttui. Luultavasti toimitus eli perinteisellä tyylillä hiihtäminen on hyvinkin vaikea. Siiri Rantasen sukset lipsahtelivat, vaikka pidossa ei luultavasti ollut vikaa. Hänellä vai oli tallella entisen hiihtäjämestarin potku.

Kerran seisoin katselemassa Kokkolan kisoissa, kun latua paineli huippuhiihtäjä, jolla saattoi olla maailman paras potku. Niinpä hän voitti kaksi kultamitalia jäätävällä kelillä: Kalevi Hämäläinen. Näky oli uskomaton. Joka potkut pellon saran pituinen, varmasti yli sata metriä. Tai siltä se tuntui ja näytti.

Se on mainiota ja usein ilmaista viihdettä, kun saa katsoa, miten toimii ihminen, joka todella osaa, joskus paremmin kuin juuri kukaan muu. Sen ei ole niin väliksi, onko kysymyksessä kirvesmies, muurari tai akrobaatti, viulun soittaja tai vaikka hiihtäjä.

Kaikki on viimeistä piirtoa myöten tasapainossa ja rytmissä ja yleisvaikutelma on jotenkin laiskan oloinen – lopultakaan asialla ei olla näyttämismielessä, vaan tarkoituksensa on saavuttaa tarkoin tiedetty lopputulos. Ja silloin tekemisen taloudellisuus on yksi mielessä pidettävä asia. Nuori lahjakkuus on henkilö, joka kiskaisee itsensä puhki ennen aikojaan.

Se on kyllä tasa-arvoajattelun vastaista, mutta kuulemma hyvät valmentajat norkoilevat katselemassa keskenkasvuisten peuhaamista ja saattavat sanoa jollekin, että tulepa harkkoihin.

Itse olen ollut vierestä seuraamassa, miten kokenut kuoronjohtaja ja kapellimestari kuuntelee kolme sointua koululaisen kitaransoittoa, ja jo sen jälkeen hänen ilmeestään jo näkee, kannattaako soittajan jatkaa.

En vihjaa muuta: aina on paikallaan soittaa, laulaa ja lukea ilokseen ja toisten iloksi. Alan tai opintosuunnan valinta on sitten eri asia. Onhan asia niinkin, että sekä taiteissa että tieteissä välillä huomaa, mikä on tekijän todellinen ongelma. Lahjakkuuden puute.

Olen sitä kysellytkin, että miten tuollaisen intuition voi saavuttaa, mutta ymmärrettävää vastausta en ole saanut. ”Sen vain kuulee…”

Käsityöpuolella ennen aikaan raaka sättiminen saattoi merkitä, että mestari näki oppipojaksi pyrkivässä ainesta. Ellei sellaista ilmennyt, ei se mestari viitsinyt edes haukkua.

Asianomainen itse saattaa olla täysin tietämätön taipumuksistaan. Eräs etevä ammattilainen kertoi muistavansa, miten taivaallinen tunne tuli, kun hän pikkupoikana kaatui jääpallokentällä ja katkaisi kätensä. Kivusta viis – ei tarvitse enää mennä viulutunnille!

Tiedän monia, jotka ovat harjoitelleet verenmaku suussa jotain urheilulajia ja päätyneet aikanaan huipulle esimerkiksi matemaatikkoina. Matemaatikko onkin työnantajan silmäterä. Työvälineiksi riittää lyijykynä ja paperikori. Filosofi tulee tietenkin vielä halvemmaksi. Julkaisuja katsellessa tulee joskus mieleen, että pelkkä kynä on riittänyt.

Alan ajatella, että Suomen kirjallisuuden kipsipäät olisi otettava uudelleen käyttöön ja eräitä sijoituksia olisi hiukan tarkistettava. Lönnrot oli suuri. Oman juonensa mukaisesti hänet nähdään ja muistetaan kansanrunouden kerääjänä ja verrattomana julkaisijana.

Vahinko ettei hänestä ole kirjoitettu uutta, hyvää elämäkertaa. Se vanha Aarne Anttilan teos (1931, 1935) on pätevä, mutta tietenkin siinä on kirjoitusaikansa makua.

Minulle on ollut näinäkin aikoina vaivani muistiin palautuminen. Etenkin aamulla herätessä mielessä saattaa kellua korkkina jotain sellaista, josta tietää, ettei sitä ole ajatellutkaan puoleen vuosisataan.

Nyt rupesin tarkastamaan, miten tarkkaan sanat olivat mielessä ja mitä oli unohtunut. Jotakin tarkoitusta varten opin keskikoululaisena tai sitten lukiossa Kalevalaa sieltä täältä, ja nyt sitten luin tarkkaan teoksen alkupuolelta jakso Väinämöisen ja Joukahaisen kohtaamisesta ja reellä ajetusta kolarista sekä sen seurauksista.

Muutama säe ja yksi lyhyt käänne näyttivät unohtuneen, mutta muuten se, mikä kolisi mielessä hampaita harjatessa ja pärstää pestessä, osoittautui muistin luotettavasti arkistoimaksi, satoja rivejä.

Eeppisen, mitallisen runon tarkoituskin on olla helposti opittavissa. Mutta sitä en ollut muistanut enkä tajunnut, miten loistava novellisti Lönnrot oli. Tämä selvästi hänen eri aineksista kutomansa kertomus on aivan loistava ja vivahteikas. Ja heti perään tulee draama, Ainon murheellinen tarina. Suositellaan.