Kekkonen hiihtää

Urho Kekkosen olemassaolo oli minulle tuttu asia jo 1940-luvun puolella. Käsitin ilman laajempia perusteluja, että Kekkonen oli ryssän liehittelijä ja toimi oman edistääkseen omaa etuaan sivuuttaen isänmaan edun.

Asiasta ei ollut juuri erimielisyyttä. Pohjanmaalla maalaisliiton (keskustapuolue) oma mies oli Viljami Kalliokoski. Kokoomukselaiset tiesivät Kekkosen vihollisekseen. Vasemmisto sivuutti hänet porvarina.

Ympärilläni oli koko joukko äärioikeistolaisia, mutta he olivat sulkeneet suunsa. Meni monta kymmentä vuotta ennen kuin käsitin, että nimismies ja eräs tuttu, arvostettu syrjäkylän opettaja olivat olleet suorastaan kiihkeitä Lapuan Liikkeen kannattajia tai että pitäjämme kappalainen oli maakunnan merkittävimpiä ja villeipiä IKL:n miehiä. Kun suunimi oli tavallinen eikä asiasta puhuttu, en tiennyt, että talossamme verotoimistossa virkailijana työskennellyt Rantasen rouva oli juuri tämän 30-luvulla odottamatta kuolleen kappalaisen leski.

Pitäjässä ei ollut juurikaan virkoja. Pankinjohtajat ja vastaavat olivat itsestään selvästi kokoomukselaisia, mutta eivät tietenkään tuoneet aatesuuntaansa erityisemmin esiin. Mitäpä sitä selvää asiaa selittelemään.

Useita kertoja ja kohdin laajastikin olen kertonut, että isäni ja hänen sukunsa olivat poikkeustapauksia, koska heillä oli Stalinin terrorin tuhoamien lähisukulaisten takia kovaa henkilökohtaista kaunaa kaikkea bolshevismia kohtaan; he siis olivat Pietarin lähistölle kiipeliin jääneitä suomalaisia.

Isäni oli hänkin elinkeinonharjoittaja ja päädyttyään aika pian valtuustoon ja muihin luottamustehtäviin oppi tulemaan toimeen myös vasemmistolaisten kanssa. Hänen poliittinen kaverinsa Niilo Kosola oli kokoomukselaiseksi maltillinen. Myöhemminkin Kansallispankissa sijainnut kokoomuksen kova linja, kuten Matti Virkkunen, Tuure Junnila ja Raimo Ilaskivi, jäi etäiseksi, eikä ylimääräisiä kontakteja ollut.

Isäni mielestä Juha Rihtniemi oli todella hyvä mies. Kekkosen valtakaudella kävi ilmi, että olisi pitänyt olla kepulainen tai demari, jotta olisi saanut hyviä virkoja. Osittain yhteensattumien vuoksi isäni valitsi yksityisen alan ja keskittyi asianajajan ammattiin. Jälkeenpäin ajatellen ratkaisu oli täysin oikea.

Myöhemmän historian kannalta sitä ei ole tehty selväksi, miten laajaa neuvostovastaisuus todellisuudessa oli. Myös tulisista Neuvostoliiton ystävistä osa näytteli ja toinen osa edisti etevästi omaa uraansa.

Kunnostautumattomuus rauhan ja ystävyyden työssä ei toisaalta estänyt etenemistä uralla eikä haitannut elämää. Isäni oli yhden kauden Espoon valtuustossa kokoomuksen edustajan mutta taisi siinä vaiheessa arvella, että hänelle on tärkeämpääkin tekemistä, ja sekin oli nähdäkseni aivan oikea havainto. Mielenkiintoa poliittiseen metelöintiin hänellä ei ollut.

Nimittäminen erinäisiin tehtäviin ei edellyttänyt jäsenkirjaa, toisin kuin joskus väitetään. Tänäkin päivänä olen sitä mieltä, että maaherra, kansliapäälliköt ja vastaavat olivat ja ovat sen verran poliittisia eli tarkoituksenmukaisuusharkintaa edellyttäviä tehtäviä, että sangen yksinvaltiaallisesti toimineen Kekkosen hyväksyminen oli tarpeen. Sama ei koskenut esimerkiksi tuomioistuinlaitoksen virkoja, vaikka muutamissa harvoissa tapauksissa jäsenkirjalle pantiin painoa ja ainakin Tarjanne, Piipponen ja Hannikainen korkeimman oikeuden presidentteinä olivat ”luotettuja miehiä’”.

Tiedän että joitakin tunnustelevia keskustelija käytiin aiheesta, ryhtyisikö isäni siirtymään ylimpiin oikeuksiin tai yliopistolle. Nuo vaihtoehdot eivät kiinnostaneet ketään erikoisesti. Isältä puuttui se polttava kunnianhimo, että hän olisi maksanut selvää rahaa neuvoksen virasta. Siihen aikaan nimeä saanut helsinkiläinen liikejuridiikkaa ja vero-oikeutta hyvin osaava advokaatti ansaitsi hyvinkin viisi kertaa enemmän kuin korkeimpien oikeuksien jäsenet ja oikeustieteen professorit.

Tällä hetkellä he ansaitsevat ainakin kymmenen kertaa enemmän. Korkeimmista oikeuksista kuulen tätä nykyä pelkkää hyvää, mutta elämä Helsingin yliopiston professorina on kamalaa – varsinkin jos haluaisi tehdä tutkimusta tai opettaa.

Kekkosella oli hyvä halua sekaantua monenlaisiin asioihin, mutta ei hän aina onnistunut. Omat kepulaiset tuottivat murhetta – Virolainen ja Karjalainen – ja kruununperilliseksi nousi omin voimin Koivisto, jonka maailma ja maailmankuva olivat toiset.

Oman ajan poliittisessa historiassa eräs outo asia, josta minulla ei ole selvää tietoa, on Kalevi Sorsan uran loppuvaihe. Hän nautti Kekkosen suurta suosiota ja oli puolueensa puheenjohtaja ties kuinka kauan ja pääministerinä loputtomasti. Vaikka hänellä oli pahojakin terveydellisiä ongelmia, hänestä ei tullut presidenttiä, vaan ehdokkuuden ja viran vei Ahtisaari.

Tuomioja tietäisi. Käsitykseni mukaan nimenomaan hän ja jossain määrin Halonen ja Lipponenkin olivat Sorsan epäsuosikkeja. Nyt voisi järjestää lukiolaisille tietokilpailun ja kysyä Kalevi Sorsaa. Epäilen ettei moni tietäisi, kenestä on kysymys.

Niin muuttuu maailma. Kivi kirjoitti ”mailma”.