Kaiho

 

Kansalliskirjaston kellariholveissa oli koko joukko ikätovereita. Muuan kehuskeli, että hän tuntee Juhani Seppovaaran.  Menin sen verran sanattomaksi, etten keksinyt sanoa siihen muuta kuin että tunnen Seppovaaran kissan.

Tämän päivän lehdessä on katsaus Juha Siltalan ensi viikolla ilmestyvästä tutkimuksesta, jonka aiheena on suomalainen keskiluokka, joka kirjoittajan mukaan näyttäisi olevan joutumassa paniikkiin.

Suhteellisen varma ja vakaa tulevaisuus pettää, eikä jälkeläisille ole luvassa parempaa.

OP-Pohjolan vuorineuvos Reijo Karhinen puhui eilen televisiossa painavaa asiaa, jossa ydin on sama. Työn käsitesisältö muuttuu. Karhinen heilautti puhelintaan ja sanoi, että muutoksen syy on tämä. Hän tarkoitti älypuhelinta eli yksinkertaista tapaa päästä verkkoon.

Sitä hän ei sanonut, että huolestuneet huoltajat täyttävät palstat murehtimalla lapsia ja nuoria, jotka nuokkuvat netin ääressä. Olisiko huolehtijoilta jäänyt huomaamatta, että näin nuoret hankkivat juuri ne valmiudet, joita muuttuneessa maailmassa toimiminen edellyttää. Keskiluokkaistuminen on nykyisin juuri netin ääressä nuokkumista. Vanhat keinot, esimerkiksi sellaiset joita tämä blogi edustaa, ovat osoittautuneet toimimattomiksi.

Eläkkeelle siirtyvällä varakkaammalla keskiluokalla on ollut viimeksi kuluneet tuhat vuotta vimma tuputtaa nuorille tuhoisan vääriä ohjeita.

Keskiluokka – esimerkiksi pienten pankinkonttorien johtajat – saavat nyt potkuja tai sitten siirtoja ja uudelleen koulutusta, joka merkitsee heille sosiaalisen aseman romahdusta.

Keskiluokkaa käytettiin terminä ihmisistä, joiden ei tarvinnut välttämättä tehdä mitään muuta kuin nautti virvoitusta toimistopullostaan punaisen (varattu) tai kelaisen (odota) valon palaessa ovella. Pankinjohtajan tehtävä oli olla pankinjohtaja.

Olen eri mieltä kuin toisaalta Siltala, toisaalta Karhinen. Ei työ tai työelämä muuttunut (1992). Maailma muuttui.

Ongelmaryhmä on vanhukset. Helsingin seudun parhaissakaan palvelutaloissa ei ole asiakkaille verkkoyhteyttä puhumattakaan opastuksesta sen käyttämiseen.

Tarvittaisiin tehostetun asumisen ratkaisuja. Vanhoilla, joilla olisi tällaisessa rakennelmassa oma kotinsa ja oma rauhansa, saisivat avun läheltä. Samalla he ehkä jättäisivät lapsenlapsensa rauhaan. Tuollaisessa asumisyksikössä pitäisi olla johtaja tai hoitaja, joka asuisi samassa kompleksissa, ja lisäksi jokin huonosti koulutettu nuori pari lyömässä nauloja seiniin ja kantamassa kahvia tarjouksesta ja ostamassa Bosch-keitintä huijaukseksi Kuluttaja-lehden testissä osoittautuneen Mocca-Masterin sijaan.

Posti aukioloaikoineen on tehty niin mutkikkaaksi, että kortin lähettäminen tai paketin noutaminen on melkein ylivoimaista 70 täyttäneille.

Neuvo Karhiselle: kouluttakaa toimihenkilöistänne henkilökohtaisia adjutantteja, jotka kiertävät tapaamassa pankkiryhmän pankki- ja vakuutusasiakkaita ja hoitavat käydessään kaiken asunnon käänteislainasta sijoituksiin ja maksuihin. Varsin vaatimattoman avustajaryhmän turvin tällainen ”personal banker” voi keskustellessaan hakea samalla verkosta vastaukset mitä moninaisimpiin kysymyksiin. Minä vuonna Olavi Virta kuoli?

Ihmettelen etteivät palvelutalot taida järjestää toivekonsertteja. Kun kuuntelijaryhmä on suppea ja koostuu talon asukkaista, nähdäkseni Teosto-ilmoituksia ei tarvita, ja Spotify puolestaan takaa, että jokaisen suosikkisävelmä löytyy.

Jos meillä olisi tässä lähellä tehostetun asumisen talo, tällä puheella kirjani ja viisi tuhatta CD-levyä olisivat käytettävissä. Koska kaavailemani asumismuoto ei ole mikään ruumishuoneen esiaste, siellä voisivat käydä omin neuvoin omista kodeistaan kulkevatkin.

Tässä kunnassa ei kielikursseille mahdu. Tiedän joukon eläkkeellä olevia kielten opettajia, jotka olisivat ainakin sopivaa korvausta vastaan halukkaita vaikkapa vetämään keskustelukerhoja vierailla kielillä.

”Nostalgiakaan ei ole samanlaista kuin ennen”, oli erään muistelmakirjan nimi. Seppovaaran kirjasta ”Muistojen markkinoilla. Sinivalkoisen arjen klassikko” on viisaasti otettu uusi pehmeäkantinen painos. Kanteen on kuvattu Jalostajan hernekeittopurkki, Artekin (hengenvarallinen) kolmijalkainen palli, Pommac-pullon etikett, rottinkinen mattopiiska ja Elovena-paketti.

Elovenan kuvassa nähdään ensimmäistä ja viimeistä kertaa kauran leikkaamista (hiukan yllättäen sirpillä) juhla-asussa eli kansallispuvussa, muta Elovena-tytön hymy ei hyydy.

Kuvat ovat juhlavia. Minä-muotoon kirjoitettu teksti tuntuu nyt kiertelyltä. Tätä nykyä tuollaisen katsauksen menneisyyteen voisi pudotella tieteellisinä tosiasioina.

Tämän kirjoitettuani palaan pohtimaan Jallinojan ynnä muiden englanniksi ilmestyneen kirjan dynastia-käsitettä, joka ei heti oikein vakuuta. Suomesta olisi esimerkki entisten pappissukujen, (kuten Seppovaaran - Smedjeberg) muuntumisesta ylemmäksi keskiluokaksi.

Se asia on maailmassa vakava nyt kun Venäjän ohella Yhdysvalloista on tullut oligarkkien valtakunta. Suomalaisista ei tule. Seppovaaran kirja on vielä yksi todiste siitä, miten niukkaa ja yksinkertaista elämä oli. Minä muistan. Ennen pankinjohtajat ja tilintarkastajatkin olivat yksinkertaisia.