Uskoni

Uskoni Unto Kupiaisen Lyhyeen runousoppiin sai kolauksen, kun Unto Kupiainen keinotteli itsensä junasta Kauhavan asemalla ja ilmoitti, ettei hän puhu kirjallisuusmatineassa mitään, ellei saa viinaa.

Mietin mitä sellainen mies lopulta ymmärtää runousopista, joka ei osaa varata junamatkalle mukaan kylliksi virvoketta.

Olin joutua helisemään opettajan kanssa, koska luin tuota runousoppia aina kielioppitunnilla, ja siinä menivät sitten predikaatit ja predikatiivit sekaisin. Onneksi opettaja tuli hulluksi eikä palannut kouluumme hoitojakson jälkeen.

Runousopin kirjassa olleet esimerkit erilaisista sanomisen keinoista vaikuttivat lähtemättömästi.

Kun olen yleensä pitänyt B-luokan runoudesta enemmän kuin A-luokasta, etsin vasiten käsiini Einari Vuorela runovalikoiman.

Ennen oli selvää, että jos sisävesilaivassa jotkut herättivät pahennusta metelöimällä ravintolassa, kysymyksessä olivat Einari Vuorela ja Heikki Asunta, joten laiva oli Pohjola tai Tarjanne.

Vuorela asui Keuruulla. Hän oli sotien välisenä aikana hyvin suosittu ja myös palkittu. Oikeastaan hän oli ainoa Larin-Kyöstin tyylin jatkaja, ei siis kovin kaukana Leinosta, jonka usein moitittu helkyttely oli hänellä verissä. Itse käyttäisin termiä ”kansanlaulumaisuus”, ja se on korkea kiitos.

Kun eilen oli kevät, mieleeni tuli, kuten joka kevät, Kupiaisen runousoppi.

”Minä tunsin outoa riemuja,

kun tuulia, tulvia nousi.

Minä huusin, kun lähtivät järvestä jäät.

Minä itkin, kun ilmojen siivekkäät

Yli kylien soitellen sousi.”

Katsottuani kirjasta annoin Kupiaisellekin anteeksi. Syvähenkisyys eli runon alku ”On elämä varjoleikki vain” pilaa sen laakista. Kolmas eli viimeinen säkeistö sotkee sen aivan jorpakkoon. Mutta tuo lainaamani pätkä on hieno.

Samaan hengenvetoon voisi kehua myös Koskennientä, jonka maineen palauttamista olen suunnitellut kauan. Nyt olen löytänyt häneltä kokonaista yhdeksän hyvää runoa, joka on odottamattoman paljon.

Jos olisi kustantaja, voisi julkaista Huonompien runojen antologian. Ville Viksten -vainaja piti hiljan – muistaakseni 1968 – radiossa esitelmän, jossa hän käsitteli Yrjö Jylhän ”Häätanhun”, joka on selvästi sairaan mielen tuote.

”On ilo sulla
Mut' suru mulla
On mulla hautajaiset, sulla häät
Siis kätes anna
Nyt morsianna
Kun viime kerran minut vielä näät

Sun häitäs tanssaan
Mut kohta kanssaan
Vie manan immet mua karkeheloon
Sun onnes tähden
Pois täältä lähden
Sun silmäs siunaten mua seuratkoon

Pian päätät tanhus
Oot kohta vanhus
Mut' ikinuorna minut aina näät
Luo tuonetarten
Käyn häitä varten
On sulla hautajaiset, mulla häät.”

Ajatus on syvästi sadistinen. Tämä poika hipsii hirteen, kun likka on mennyt toiselle, ja jättää sellaisia terveisiä, että nainen saa itse ikääntyessään muistaa hänen nuorena, varmaankin salskean hahmonsa.

Tämä runo on jonkinlainen avain Jylhän muuhun tuotantoon ja oikeastaan myös hänen surulliseen elämäänsä.

Mauno Kuusisto (korj.) ei tunnetusti ollut laulaja, jolla aivotoiminta olisi korostunut tulkinnoissa. Niinpä Suomen kansa tuntee tekstin haikea kauniina lauluna, luultavasti ajattelematta, mitä siinä sanotaan.

Jos joudun häihin, jossa tämä laulu esitetään, luulen kaatavani pitopöydän ja lähteväni ovet paukkuen. Tai en ehkä sittenkään. Kai tuo riittää mauttomuudeksi, ja on minulla hampaat, joita kiristellä.

Suomennoksista saisi antologiaan paljon. Kuinka moni ymmärtää, mitä tarkoittaa ”Halk’ illan ruskon, auerman”. Runeberg kyllä osasi sanojen letittämisen taidon, mutta ”Svanen” on itse asiassa selkeä ja suora teksti, juuri näitä kansanlaulua muistuttavia.

”Joutsen lauloi pohjoisen kauneudesta, taivaankaaren riemusta ja keväästä, jolloin edes aurinko ei muista levähtää.”