Verkko kiristyy

Keskisarja kirjoitti läpiä päähänsä. Se on hyvä teko. On hän sen verran fiksu mies ja mainio tutkija.

Eläketieto ”ET” on alkanut kiinnostaa minua, koska arvelin, että noin suurella lehdellä saattaa olla paljon lukijoitakin.

Voisin kirjoittaa myös heille esimerkiksi aiheesta, mitä ja miten lukea ilmaiseksi, tai sitten kertoa itse vaikkapa Lapin kirjoista. Siellä on paljon muutakin sävähdyttävän hyvää kuin Paulaharju.

Ylin ajatus olisi neuvoa lukijoille kirjoja, joita ei huomaa eikä löydä paljon mistään. Eilen olin kovin ihastunut professori Pentti Virrankosken kirjaesseistä (”Hyvien kirjojen vahvaa juomaa juoden”, 978-952-92-9422-0 (ei kustantajaa).

Epäilen, että muutkin voisivat ihastua.

Tuon kirjan neuvoi minulle yhteinen tuttava ja Virrankosken ikätoveri, joka taisi ottaa omasta hyllystään niteen, jonka sitten postitti.

En sano kirjoituksia kirjallisuusesseiksi, koska kysymys on lukuelämyksistä, joissa on mukana aika paljon myös vakiintuneen kirjallisen kaanonin reuna-alueille jäävää ja etenkin sellaisia tekijöitä, jotka eivät kerta kaikkiaan ole muodoissa.

Olin kummissani, kun niinkin viisas kirjallisuusmies ja kustantaja Ville Viksten vakuutti, että Aaro Hellaakoski oli aivan erinomainen runoilija. Myönsi tietysti, että ”Jääpeili” on mainio, mutta Ville sanoi, että samoin ”Sarjat”. Se ilmestyi 1952, jolloin Hellaakoski kuoli.

Kävelin kirjahyllylleni, ja nyt sain saman tunteen kuin Ville ja saman kuin Virrankoski, joka perustelee lämpimin ja viisain sanoin suurta mieltymystään Hellaakoskeen. Tämä tekijä täisi jäädä modernistien jalkoihin. Tuohon aikaan Manner, Kivikk’aho, Kirsi Kunnas ja Paavo Haavikko löivät ällikällä lukijat, jotka olivat tuskin toipuneet Meriluodon ja sitten Lauri Viidan sensaatioista. Aika oli sellainen, että jopa runoja luettiin.

Kollega Virrenkoskelle voisin vihjaista, että lähellä toimineitten kertoman mukaan Hellaakosken myöhäisvaihetta ja ehkä myös hänen pelottavan liberaalina pidettyä toimintaansa järjestöissä väritti sodan roihuksi lietsoma tunne omasta voimattomuudesta ja… pelkuruudesta. En kirjoita tällaista panetellakseni. Mies joka on rakentanut maailmankuvansa ihanteiden ja uskaltamisen ja uhman varaan ja huomaa sitten väestönsuojelumiehenä olevansa aina ensimmäisenä kiven kolossa piilossa, kun pommeja putoaa kaupunkiin, ei taatusti pääse helpolla omasta tuntonsa tuomiosta.

Samat lähteet kertoivat aikoinaan, että Paavolainen ja etenkin Waltari viihtyivät sangen hyvin paikoissa, joihin ei pudoteltu pommeja.

Väittäisin etten ihaile henkensä hullusti vaarantavia ihmisiä. Tunnustan suorastaan ihailleeni erinäisiä sota-ajan ihmisiä – kaikki nyt kuolleita – jotka oman nahkansa vaarantaen retuuttivat loukkaantuneita sidottaviksi tai säilyttivät mielenhallintansa ja ottivat lapsia ja vaivaisia suojelukseensa, kun paukkui pahimmin.

Pyydän anteeksi tätä ajatusta, jonka mittainen en taida itse olla. Oman edun unohtaminen toisia auttaessa on mielestäni sytyttävää. Tunsin eräänkin tavallisen pienten lasten äidin, joka oli ensimmäisenä ja heti toimintakykyinen, kun kakara putosi aidalta ja löi päähänsä pahan näköisen reiän. Hän oli miettinyt, terveyskeskukseen vai sairaalan ensiapuun ja viikannut autonsa takaistuimelle huovan ja löytänyt virta-avaimen ennen kuin muut paikalla olleet olivat ehtineet nielaista.

Olen kuullut, että ensihoitajissa ja palomiehissä sekä poliisissa on paljonkin ihmisiä, joilla on kyky ajatella ja toimia jäätävän johdonmukaisesti myös silloin, kun hätä on suurin.

Virrankoski muuten yllättää kirjassaan ainakin minut useaan kertaan. Kirjoitus Antti Hyryn romaanien tuottamasta mielihyvästä oli sekä oivaltava että oikein arvattu. Asiayhteys näyttää osoittavan, ettei henkilökohtaista kontaktia ollut. Kun itse tapasin Hyryn muutaman kerran myös hänen erikoisessa ja syvästi vaikuttavassa Espoon kodissaan, vahvistan että Viraankoski on arvannut oikein. Jopa viitteet siitä, miksi Hyry kirjoitti niin kuin kirjoitti, on hyvä, etenkin jos lukee saman tien esseen Islannin Poltetun Njallin saagasta, jossa tähdennetään, että ihmisten tekoja kuvataan tarkasti mutta mielenliikkeitä ja tarkoitusperiä ei koskaan.

Otin asiakseni sanoa pahasti Keskisarjan ET:n kolumnista siksi, että mielestäni hän tulee nyt aiheuttaneeksi haittaa lukijoilleen. Kirjoittaessaan Internetistä hän ehkä tarkoittaa sosiaalista mediaa, jota hän ei kuitenkaan näytä tuntevan. Myös käsitys Internetitä tuntuu rajoittuneelta.

Me olemme käyttäneet sosiaalista mediaa suljettuna. Vain asunto-osakeyhtiöni taloissa on pääsy sivuille. Tyypillinen viesti on ”asennustyön vuoksi vesi on poikki perjantaina klo 12 – 14”. Yhtä tyypillinen on ”varokaa liukkautta postilaatikoilla. On hiekoitettu mutta ei näillä keleillä oikein auta”. Tai ”kenen lapsen tumput lipputangon luona”. Mielestämme tämä säästää juoksemista kaikilta.

Internetistä katsoin viimeksi eilen, tarvitaanko yhtiöjärjestyksen muuttamisen yhteydessä puolison kirjallinen suostumus, koska teknisesti asunnon omistaja vaihtuu. Olen oppinut, että myös kiinteistöalalla lainopilliset tietoni voivat olla vanhentuneita. Ja tuttava sanoi, että erään väitöskirjan mukaan yhtiön purkamisen yhteydessä saadusta omaisuudesta menee varainsiirtovero. Katson lakitekstin Finlexistä ja varmistan verohallituksen erinomaisilta sivuilta (vero.fi), miten asia on, ja lopuksi totean, että kuulemani väitöskirja onkin ammattikorkeakoulussa esitetty ei-juristin opinnäyte, ja kun katson sen, asia esitetään siinä toisin kuin minulle kerrottiin, eli oikein.

Koska olen ollut asianajaja, tiedän kokemuksesta, että tuo 5 minuutin työ olisi kestänyt takavuosina 5 tuntia ja että olisin laskuttanut siitä reippaasti. – Ja lisäksi Keskisarjan Internetin turmiollisuudesta kertoma koskee myös langallista puhelinta. Vai onko hän niin nuori, ettei muista turhanaikaisten ja pitkäpiimäisten puhelujen työpaikoilla ja kotona aiheuttamia ikäviä häiriöitä?