Naapuri

Lehdestä luin, että naapurimme täyttää tasavuosia. Olkoon tämä onneksi. Samalla onnittelen. Seppovaaralla on epäedullinen tausta. Ylempi keskiluokka, Normaalilyseo, Kauppakorkeakoulu, demarisävyistä seuraa tiettävästi ilman poliittista toimintaa. Lisäksi aitoa mielenkiintoa kirjallisuuteen ja tietenkin kirjoittamiseen.

Kulttuurihistorian ja taloushistorian väliin jää suomalaisessa perinteessä rako. Pienyhteisöjen ymmärtäminen ei ole juuri edennyt.

Ranskalaiset oivalsivat tämän asian ensimmäisinä. Suuren yleisön tietoon tulleista tutkimuksista yhden erikoisuus on sen nimessä, ”Montaillou, Ranskalainen kylä 1294-1324”.

Siis kylä.

Kirjan aihe on keskusvaltaa, etenkin kirkkoa, suuresti huolettanut kerettiläisyys, joka Pyrenneiden vuoristossa ilmeni kataarien sitkeänä perinteenä. Inkvisitio sai tehtävän, ja inkvisiittori osoittautui päteväksi henkilöksi. Erinäisten mutkien jälkeen alkuperäiset pöytäkirjat julkaistiin yli sata vuotta sitten, ja uuden historian silloin nuori leijona Le Roy Ladurie otti nuo pöytäkirjat aineistokseen ja loi niiden perusteella kuvan keskiajan vähäväkisen ihmisen uskomusmaailmasta.

Siitä alkaen ”arjen historia” on ollut kunniallinen mielenkiinnon kohde ja täydentänyt muun muassa aate- ja oppihistoriaa. Naapurimme on luultavasti aivan tietoisesti harrastanut kirjoittaen ja valokuvaten aivan jokapäiväistä asumisympäristöä.

Uusin kirja, jota en ole vielä nähnyt, on nimeltään ”Sinivalkoisen arjen klassikot”. Tunnettuja kirjoittajan mielenkiinnon kohteita ovat ulkohuoneet ja kansakoulut ja tietysti kanat.

Tarkemmin ajatellen se järjestö, joka keksi 1954 hyvästä kaveruudesta annettavan hymypoikapatsaan, voisi myöntää naapurillemme kultaversion pienoispäästä. Alkuperäinen lienee paikallaan hyllyssä. Makusuuntauksen tuntien vihjaan, että tuskin tähän lehtikultaa tarvittaisiin; kultamaali ajaisi saman asian.

Patsaan idea kai oli, että luokkatoverit äänestivät keskuudestaan pojan, sitten lisäksi tytön, jolle tuo huomionosoitus suotiin.

Kysynkin näin muilta naapureilta, eikö kierrätyskeskuksesta varmaan löytyvä patsas ja tölkki maalia olisi nyt paikallaan huomionosoituksena hyvästä naapuruudesta. Toisin kuin eräät, tämä päivänsankari on paljon poissa, koska hänellä on toinen asunto DDR:ssä Berliinissä. Olen kuullut, että tuo valtio, Saksan Demokraattinen Tasavalta, on tavalla tai toisella hajonnut. Tiettävästi se ei tässä tapauksessa haittaa tahtia, koska myös syntymäpäiväksi antamassaan haastattelussa asianomainen korosti, ettei hän pidä itseään derkku-nostalgikkona, vaan on vain kiinnostunut siitä, miten siellä ennen elettiin.

Sitä en tiedä, oliko tämä oma havainto vai Wim Wendersin elokuvan innoitusta. Eräitten muistikuvien perusteella sanoisin että omaa.

Perinteinen, jokseenkin tyhmä kysymys on, miksi tutkia jotain etäistä ja vierasta kulmakuntaa, kun voisi toimia kotoaan käsin ja selvittää lähiympäristönsä vaiheita.

Perinteinen vastaus on, että tuttua tutkiessa objektiivisuus kärsii. Keitokseen tulee astian makua. Sanotaan myös, ettei kukaan ole profeetta omalla maallaan. Itsekään en menisi kyselemään menneisyyden muistoja, vaikka puhuin kyllä toissa päivänä tuttavan kanssa, joka oli hänkin tulokas tämän tien varressa, muuttanut seudulle vasta 1938.

Kirjoituksen kohde ja minä ja kolmaskin naapuri olemme asuneet tässä vasta 43 vuotta. Ettei levitettäisi vääriä epäilyjä, tämä ei ole mikään eliittialue. Ainakin yksi kunnanjohtaja oli sitä mieltä, että kysymyksessä on rykelmä kanakoppeja, jotka tuottavat kunnalle kaikinpuolista häpeää.

Luulen että ajatukset tuosta asiasta ovat muuttuneet, varsinkin nyt kun paikat ovat kunnossa ja kiitos kunnan vainoaman metsäalueen tässä on väljyyttä, joka ei ole maailman tavallisin etu alle puolen tunnin matkan päässä Helsingin keskustasta. Maanteitä saisi ylittää, mutta kyllä mnä osaisin edelleen näyttää sormella kartalta, miten voi hiihtää Poriin joutumatta matkalla taajamiin. Pari maantietä nyt joutuisi ylittämään, m utta Lohjan ja Vihdin välistä pääsisi Veikkolan kiertäen suorastaan luonnonsuojelualueelle (Torronsuo).

Naapurini henkilökohtainen tavaramerkki on Tunturi-mopo, jolla hän kerran ajoi Utsjoelta tänne kotiin, vai lieneekö käynyt kääntymässä Hankoniemellä. Kartasta totean, että tästä pääsisi toden totta reppuretkeillen Satakuntaan sukulaisiin, mutta taidan antaa olla. Voi olla vihaisia sonneja laitumella tai taimikkoja tallottavissa.

Tosi pidän kovasti siitä novellista, jonka päähenkilö kimpaantuu vaimoonsa ja lähtee mielenosoituksellisesti kotoa päättäen pitää viivasuoran linjan, siirtokivilohkareiden yli, uimalla järven poikki ja niin edelleen. Sitä en nyt muista, kävelikö hän toiselle puolella maapalloa. Kun kysymyksessä oli tavallinen suomalainen mies, on otaksuttavissa, että hän palaili vähäpuheisena kotiin, luultavasti helpompaa reittiä.

Yhhden tapauksen tiedän, jossa mies meni talliin antamaan hevoselle heiniä ja palasi pirttiin 27 vuoden kuluttua, tervehti ja pani lakkinsa naulaan. Vuodet olivat vierähtäneet Kanadassa, ja sinne mainiin oli tiettävästi jäänyt tukkakin. Mutta emäntä oli ollut lujana ja sanonut epäilijöille, että kyllä hän miehensä tuntee, tulee se takaisin, kunhan joutaa. Ja tulihan se.  

Pointti on se, että suomalaisessa mielessä elävät edelleen rinnan yksittäisen talot ja taloryhmät eli kylät. Kaunis sana ”yksinäistalo” oli maanjakotekninen eikä siis tarkoittanut, että talo olisi ollut oikeasti yksinäinen.

Toinen pointti on, että ihmisen pitäisi olla hyvissä väleissä vähintään 50 muun kanssa. Muuten hän on elänyt hukkaan. Päivänsankari on.