Näprääminen

Kellot ovat kai palaamassa muotiin. Olen hankkinut jälkeläisille. Vastaanotto on ollut hyvä.

Toisaalta saa pitää varansa. Se havainto, että esimerkiksi poliitikolla on kallis kello, voi olla tuhoisa uralle. Outoa ettei mikään puoluejärjestö ole huomannut ostaa esimerkiksi perus-Swatcheja ehdokkaille ja velvoittaa heidät käyttämään niitä ainakin vaaleihin asti.

Ja toisaalta: kelloa ei saa koskaan katsoa, paitsi ehkä bussipysäkillä. Tunnen henkilöitä, joiden taito heittää kävijä ulos on verraton. Se alkaa hitaalla liukumisella kohti kirjoituspöydän kulmaa. Sitä seuraa muka vaivihkainen kellon vilkaisu, ja sitten ojentuukin käsi ”kiitokseksi” käynnistä.

Kun toimin vastuunalaisessa virassa, livistin kokouksesta ulos tupakalle ottamalla puhelimen esiin, rypistämällä kulmiani ja vilkaisemalla puheenjohtajaa. Suljettuani oven takanani panin puhelimen taskuun. Ei siihen kukaan ollut soittanut. Mutta kukaan ei kyseenalaistanut menetelmää, koska ilmeellä oli helppo osoittaa, että puhelimeen oli tullut nimetön tappouhkaus tai jotain hälyttävää lähisukulaiselta.

Tuossa tilanteessa selittäminen on väärin. Ilme riittää.

Kun Applen i-kello tuli markkinoille, en kiinnostunut. Luin että lataus ei riitä vuorokaudeksikaan. Kun Samsungin Gear 3 tuli myyntiin, ostin heti. Appleen verrattuna se muuten ei ole kallis. Tosin se toimii yhteen Android-käyttöjärjestelmän kanssa ja kuulemma vaivaisesti OS:n kanssa. Hieno Windows-pohjainen puhelimeni, jonka olin ostanut Sittarin erikoistarjouksesta joitakin vuosia sitten, oli alkanut ottaa sellaisia tapoja, että kun yritti soittaa tai vastata, siitä meni virta päältä eikä tullut takaisin ilman laturia.

Mutta olin haaveillut lapsesta asti, että voisi vaihtaa kellotaulua tilanteen ja mielialan mukaan. Se saattaa liittyä, että taloissa oli ennen todella hienoja kaappikelloja. Tähän olen lähettänyt itselleni viestin – se lukee sähköposteja ja tekstareita – jota voin näyttää epäilijöille. Parilla napin painalluksella kellotaulun sijaan tuleekin teksti ”Kello käy – aika joutuu – iankaikkisuus - edes seisoo”.

Totta puhuen olen miettinyt, onko kellotaulu oikeudellisesti suojattu. Tuotejäljittely on mutkikas kysymys. Tähän kelloon on tarjolla ainakin yksi erehdyttävästi vanhan Omegan näköinen kellotaulu, ilman liikemerkkiä. Oman vanha suosikkini on Sveitsin rautatiekello, äärimmäisen pelkistetty, punaisen sekuntiviisarin kärjen lähellä pallukka. Löytyy Tampereen asemalta ja Helsingissä on melkein samanlainen.

Vaikka tuollainen pelkistys saattaa vaatia erittäin suurta taitoa, en oikein usko oikeudelliseen suojaan. Kirjain eli fontti on vielä vaikeampi. Esimerkiksi tämä groteskin muoto (Verdana) on mielestäni hyvä, mutta kirjassa pääteviivaton kirjain ei toimi. Silmät väsyvät.

Edgar Allan Poe oli kellojen riivaama. Eräässä hänen tarinassaan Prospero ryhtyy täydelliseksi vetäytymällä täysin itse rakentamaansa maailmaan, jonka mekaanisuuden vertauskuva on valtava kello heilureineen.

Vaikka Poella on jopa tarina, jossa tornikellon osoitin katkaisee päähenkilön kaulan, heiluri näyttää olevan se suurin paha. Tarinassa ”Kuilu ja heiluri” ei ole kellotaulua, mutta kyllä kellokoneisto.

Eräässä vaiheessa pidin mekaanista kelloa, mutta sen tuntuva ja kuuluva tikitys tuntui ikävästi kilpailevan sydämeni kanssa.

Mikstäpä sen tietäisi, mitä aasialaiset valmistajat ovat ajatelleet, mutta Gearin kellotaulu näyttää viimeksi mitatun pulssin, ja sen kehää kääntämällä pääsee käsiksi myös näyttöön, joka piirtää sydämen sykettä juuri samaan tapaan kuin sydänfilmi. Kellon pohjassa on anturit, ja tulosta sanotaan luotettavaksi.

Sitkeä urbaanilegenda tietää, että kuolinhetkellä kelo pysähtyy. Todistajia on tungokseksi asti, ja kuten näiden tarinoiden tutkijat ovat huomauttaneet, tarinaa vakuutetaan aina todeksi ja aina se on tapahtunut jollekin, jonka joku tuttava tuntee. Aikaa ja paikkaa ei koskaan ilmoiteta, luultavasti siksi, että kysymyksessä on perätön juttu.

Tosin eräällä verkkopaikalla kelloseppämestari huomauttaa, että kulunut heilurikello voi olla arka liikkeille ja muulle ympäristölle. Se toisin sanoen voi kuin voikin pysähtyä, jos huoneessa laukkaa lääkäreitä ja ruumisarkkuliikkeen väkeä.

Otaksuisin, ettei tämä kello muutenkaan sovi kuolleille. Akun varausta pidentää sammutustoiminta, joten kello on pimeä aurinko, ellei sen asetuksia muuta käsin. Taulu ja siis aika tulee näkyviin normaalilla ranteen kääntämisellä, koska laitteessa on kiihtyvyysanturikin. Toinen vaihtoehto on painaa nappia. Kaikki Jänis Vemmelsäären lukeneet tietävät, että kuollut, häntä katsomaan tultaessa, koukistaa oikeaa takakäpäläänsä ja huutaa ”vahoo”.

Vaikka saisihan kellon toisaalta laitetuksi nilkkaankin.

Kello ei ole ikiaikainen, uhkaava tunnus, koska tunteja tasavälein mittaavat kellot tulivat hitaasti käyttöön vasta 1100-luvun alusta. Niissä ei näytä olleen aikoihin kuin yksi viisari. Tuohon asti oli tultu toimeen erilaisilla kelloilla, soittamalla kirkonkelloja. Sitä perua meillä on käsite ehtookellot.

Aika on fysikaalisesti suuri ongelma, etenkin ajan suunta. Kiihdytettyä lähelle valonnopeutta ajan ja siis kellojen sanotaan pysähtyvän, mutta kelloista en niin tiedä, kun referenssikehys on kuitenkin ratkaiseva.

Näyttäisi kuitenkin siltä, että sain vastauksen ihmettelemääni asiaan. Television ja radion näyttämä aika poikkeaa parikymmentä sekuntia esimerkiksi tietokoneen näyttämästä. Kokeilemalla totesin, että kun tämä uusi ihana kello sisältää (linkkinä puhelimeen) paikannuksen eli GPS:n, se näyttää GPS-aikaa. Ja paikannus eli puhelin eli nyt myös kello on muistutus aikadilataatiosta, suhteellisuusteorian osoittamasta ajan ja välimatkan yhteydestä. Ilman Einsteinin kaavoja paikantimet näyttäisivät sata metriä pieleen. Satelliitti liikkuu lujaa-