Tocqueville

Alexis de Tocqueville kirjoitti teoksen, jolla on kaikki lukematta jättämisen merkit, ja enemmistö on aina myös toiminut näin.

Kirja on ikivanha – 1840-luvulta – ja kirjoittaja ranskalainen aatelismies, joka matkusteli Amerikassa ja kirjoitti tietenkin kirjan, joka on täynnä tyhjänpäiväiseltä vaikuttavaa filosofointi. Lisäksi kirja on laaja. Se on muuten äskettäin suomennettu nimellä Demokratia Amerikassa. Englanninkielinen versio on ollut sukupolveni vaivattomasti saavutettavissa esimerkiksi taskukirjana, ja nyt sen saa Kindlen kautta eurolla, vaikka voi olla viisaampaa maksaa siitä kymmenen euron versiosta.

”Enemmistön tyrannia” on de Tocquevillen pohtima termi. Yksi esimerkki on laillisesti valitun presidentin vähemmistöön kohdistama toimenpide, joka on syrjivä. Esitys on ensimmäisen kirjan 15. luvussa, ja puheena on Yhdysvaltain perustuslaki.

Klassikkoja on ainakin kahta lajia. Toiset ovat hyviä ja oivaltavia niin että ne ovat valuneet kuiviin toisiin kirjoihin ja jopa yleiseen mielipiteeseen. Siksi niistä tuntuu olevan vain kuoret jäljellä. Toiset ovat edelleen sykähdyttäviä.

Esimerkki ensin mainitusta on Marx. Hänellä on useita kirjoja ja kirjoituksia, joissa oli loistavia oivalluksia tai vähintäänkin yhdistelmiä aikaisemmista ajatuksista. Osa esimerkiksi ”Kommunistisen manifestin” iskulauseenomaisista vaatimuksista on nyt itsestään selviä ja toteutettuja. Osa, kuten ”kommunismi” käsitteenä, on osoittautunut erittäin mutkikkaiksi. Minusta kysymyksessä on päähänpisto, aivokummitus, jonka kehittely jäi kesken, useissa tapauksissa siksi, että se ei toiminut. Kohtalaisin perustein voi väittää, että esimerkiksi Lenin perusteli monissa kirjoissaan, miksi valta olisi siirrettävä hänelle ja hänen uskotuilleen, ja nimitti tätä kommunismiksi. Etenkin Aasiassa erilaisia versioita näistä aatteista kokeiltiin käytännössä, eivätkä ne koskaan toimineet.

Esimerkki viimeksi mainitusta on Matteuksen evankeliumi. Tarina on kohdittain järjenvastainen ja kertomukset enkeleistä ja lopulta haudatun ruumiin salaperäisestä katoamisesta näyttävät olevan eri puolilta maailmaa tunnettua satuilua. Silti esimerkiksi Vuorisaarna tuntuu monista lukijoista erittäin merkitykselliseltä.

Yksi ero on muuttunut käsityksemme tieteestä ja tiedosta. 

Tekisi mieleni väittää, että sosiologi Max Weber olisi esimerkki suurmiehestä, jonka yhteiskuntatiede on otettu kiitollisuuden tuntein vastaan. Sitä on kehitetty eteenpäin. ”Protestanttinen etiikka” eli työn kunnioittaminen jäänyt yleiskieleen. Näin on käynyt siitä huolimatta, että Weber tarkoitti lähinnä reformoitua eikä esimerkiksi luterilaista etiikkaa. Hollannin ja Sveitsin reformoidun uskonnon vaikutukset elinkeinoelämään ja kulttuuriin ovat vahvat. Sama koskee pieniä kirkkoja, joiden toiminta-alue on perinteisesti Yhdysvallat.

Asiasta saa rauhassa jopa vitsailla. Katolilaisista irlantilaisista tuli poliiseja ja skotlantilaistaustaisista ei-katolisista liikemiehiä ja yrittäjiä.

Juuri tätä de Tocqueville pohti melkein sata vuotta ennen Weberiä ja melkein kaksisataa vuotta ennen meidän aikaamme.

Miten toimia, jos vaaleilla demokraattisesti valittu presidentti osoittautuu vähemmistöjä sortavaksi tyranniksi?

Kirjan laajuus johtuu siitäkin, että kirjoittaja selvittää yksityiskohtaisesti varhaisvaiheen pohdintoja ja etenkin Jeffersonin ja Hamiltonin selvityksiä. Hän selittää eurooppalaisille, ja kuten kävi ilmi, myös amerikkalaisille, että demokratia suoraksi kansanvallaksi tai suoriksi vaaleiksi ymmärrettynä johtaa tuhoon.

Hänen mielestään edustuksellinen järjestelmä, jollainen Yhdysvaltoihin tuli, voi toimia, ja tasapainon hakeminen muun muassa poliittisesti valittujen edustajien ja virkamiesten ja sitten liittovaltion tuomioistuinten kesken on se tärkeä asia.

Ensimmäisenä suuren yleisön tavoittaneena kirjoittajana hän selvittää, miten osavaltioissa tuomarit ja poliisipäällikötkin voivat olla vaaleilla määräajaksi valittuja, mutta liittovaltion tasolla eivät. Hän kiinnittää huomiota rikosoikeuteen ja tuntuu jopa arvanneen vahingonkorvausoikeuden. Se mikä on yhdessä osavaltiossa iso asia, on naapurissa pikkuasia.

Jos jaksaisin etsiä ja miettiä tekijänoikeuskysymyksen, nostaisin näiden viikkojen vinjettikuvaksi Chaplinin (en muista varmasti missä 1910-luvun elokuvassa) filmin loppukuvan, jossa toisaalla poliisien ja toisaalla rosvojen ahdistama Chaplin päätyy kävelemään rajalla, toinen jalka Yhdysvalloissa, toinen Meksikon puolella. Chaplin muuten oli maahanmuuttaja, joka päätyi kommunistiväitteiden vuoksi siirtymään Yhdysvalloista kokonaan Sveitsiin. Maahanmuuttajan suuri symboli?

Kirjan, siis de Tocquevillen, erinäiset oivallukset ovat kumman ajattomia. Hän kirjoittaa useissa kohdissa rikkaiden miesten vallankäytöstä ja miljonääreistä poliitikkoina. Tarvitaan 1840-luvun kirjoittaja palauttamaan mieleen, että erittäin vaikutusvaltainen suurliikemies presidenttinä on myös USA:ssa harvinainen tapaus.

Trump on ”carpetbagger’”. Termi on halventava ja tarkoitti radikaali republikaania, joka kuljeskeli siellä täällä havittelemassa rahallisia voittoja. Yleisluonteisempi suomennos voisi olla ”onnenonkija”.

Sekin on de Tocquevillen aiheita, että amerikkalaisia usein vaivaa parantumaton levottomuus ja sen ohella kova veto äärimmäisiin mielipiteisiin ja älyttömäksi paisuteltuun puhetapaan, myös yhteiskunnallisissa asioissa.

Hän vertasi näkemäänsä ja kuulemaansa tässä kohdin Ranskaan ja Englantiin, jossa aristokraateilla ei ollut halua eikä tarvetta korostaa asemaansa tai metelöidä, koska he olivat useimmiten perineet sen aseman ilman omia ansioita ja pitivät sitä luonnostaan lankeavana. Amerikkalainen oman onnensa seppä joutuu takomaan yötä päivää, koska hän pelkää kilpailua – toisia jotka takova onnea vielä ahkerammin. Ja eikö Trump tehnyt tästä ensin TV-formaatin?