Parempi polvi

”Tyypillinen maallikon diagnoosi”, lääkäri sanoi, kun arvelin vikaa löytyvän lihaksista ja jänteistä, jotka pitävät polven kasassa. Kysymys oli luunmurtumasta nivelkupissa. Se oli se kesäinen pellehyppyni, kun unohdin, ettei kuistia nyt ollutkaan, ja astuin ovesta.

Lääkäri oli fiksu ja selitti kolme vaihtoehtoa, joista valitsimme heti neljännen. Ei tehdä mitään. Jos tähystetään ja poistetaan roippeet polven sisältä, mitä tilalle, kuin sieltä puuttuu pala?

Aina voi tarvittaessa ontua kuin Joulupukki Korvatunturilla.

Olimme samaa mieltä, ettei pojasta ollut polvi parantunut. Ilman Tuomasta ja kumppaneita kirjoittajan toimeni kenties tyssäisi tähän, koska kirjalaatikollisia ei enää nostella. Ei ota alle, se polvi.

Joku keksi aikoinaan sanoa, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Arvontaa ei ole suoritettu niille, joilla on elinikää paljon jäljellä. Synkät tulevaisuuskuvitelmat vaikuttavat siksi, etteivät ne tunnu epätodennäköisiltä. Usko edistykseen on meillä lujassa, koska se on opetettu kansakoulussa ja ala-asteella.

Edistys oli Ranskan suuren vallankumouksen keksintöjä, samoin kuin giljotiini. Eilen sivusimme edistysuskon ja keskinäisen kurkunleikkauskilpailun kohtaamista Amerikan Yhdysvalloissa. Edellispäivänä luimme, mitä historiantutkija sanoi kilpailunrajoituksista ja kartelleista. Amerikkalaiset toivat antitrustilait Eurooppaan, jossa niistä tuli Unionin pilari, ihmisten ja tavaroiden vapaa liikkuvuus.

Amerikkalaiset eivät huomanneet, että nämä uudistuskirjat haudattiin pilarin peruskiveen ja päälle kaadettiin paljon sementtiä. Peruskiven muurauksen yhteydessä näkymättömiin on tapana valaa erilaista jätepaperia.

Kaikki puolueet edistävät edistystä. Eräät tavoittelevat kertarysäystä eli vallankumousta. Toisten mielestä keino on reformi, eli sarja uudistuksia. Eräät käsittävät olevien olojen tekevän tehtävänsä; näiden vanhempien mielestä on viisainta uskoa eroosioon sen sijaan että auttaisi lapiolla. Ja sitten on kaikkein epäsuosituin puolueaate, liberalismi, joka jopa puhuu vapaasta kilpailusta valehdellen, että paras voittaa.

Elämän arpajaisissa päävoitto on syntyä sopivaan aikaan. Tiedfän eräänkin, joka syntyi Suomessa joulukuussa 1944.

Isäni oli mennyt inttiin alkuvuodesa 1939, tosin vapaaehtoisena, eikä sieltä sitten hetkeen pois tultu. Häneltä meni kuusi vuotta. Se ei ole yhteensattuma, että rouvani isän sotatie alkoi YH:sta syksyllä 1939, ja koska hänkin jäi ylimääräisesti palkatuksi virkamieheksi, Talvisodan Summassa toisenkin ruusukkeen hankkineena, niin kyllä siinä meni vuosia.

Äidinisäni ja isänisäni olivat syntyneet 1896. Se oli todella huono valinta. Heitä retuutettiin vaikka missä. Äidinisä tosin vältti täpärästi rintamalle joutumisen, koska hänellä oli yhdeksän lasta ja kunnan väestönsuojelutehtävät vastuullaan ja rakentajan ja rakennusurakoitsijan taidot. Jussi Kemppinen taisteli Talviosodan toisten joulupukkien kanssa vääpelinä, koska osasi heimokansojen kieliä, ja jatkosodan aikana enimmäkseen puuhasi kaatuneiden keräilhypaikoilla.

Äidin isoisä lienee uskonut edistykseen, koska hän hankki hyödyllisiä ammatteja ja hyödyttömän mökin Karkusta. Isän isoisä tuupattiin ruumiina ratapenkalle Jenisein seudulla Siperiaan kuljetettaessa; suvun naisia selvisi pari hengissä jopa Kolymasta ja Vorkutasta,

Varhaisin kantaesi-isä, josta on muistitietoa, lähti paljain jaloin läpsyttelemään Karjalan kannasta pitkin Pietarin suuntaan, kun kotona kaikki ja kylällä useimmat olivat kuolleet koleraan. Se taisi olla 1830-lukua.

Olen kai muistanut kehua, että olemme tosi pöljää sukua. Historiallisista asiakirjoista päätellen kukaan ei koskaan kohonnut  edes sontakuskiksi. Siksi olen väittänyt runokirjassani ”Riitamaa”, että sukuni erityinen ammattitaito on ollut pysytellä heroilta piilossa pusikoissa ja hiipiä vieraan valtakunnan puolelle aina tarpeen tullen. Siksi oli erikoisen sopivaa rakentaa kesäpaikka täsmälleen Savon ja Karjalan rajalle.

Nykyisin tiedämme muinaislöydöistä, että Pähkinäsaaren raja oli todellinen. Keminmaalta löytyy karjalaista esineistöä. Keskusteluja suomalaisten alkuperästä sotkee sekin, että tuhat vuotta sitten oli ainakin viisi eri Suomea ja lisäksi luultavasti kieleltään ja varmasti kulttuuriltaan ”vierasperäistä” asutusta Varsinais-Suomessa ja erityisesti Kyrönjoen varressa Pohjanmaalla.

Elämän arpajaisissa syntyminen Suomeen 1850-luvulla oli huonoa onnea. Muistan yhden ihmisen, joka oli ollut nälkävuosina lapsi. Hän asui naapurissa ja oli nimeltään Lauttamus. Minun muistoni aikana hänen huvituksensa oli karhata lapsia ryhmyisellä kepillään ja lapset juoksivat ilosta kirkuen muka pakoon.

Vielä hirveämpi onni oli niillä, jotka syntyivät 1690-luvun alussa. Ensin nälkävuodet tappoivat Suomessa kolmanneksen väestöstä ja sen jälkeen alkoi Isoviha, jota kesti yli 20 vuotta ja vei jaloillaan kestävät miehet joron jäljille Turkkiin ja Norjaan. Tiedetään aivan nimeltä tapauksia, että karoliini on käynyt läpi tämän kaiken ja sitten vielä pihissyt pirtissään Pikkuvihan tullen.

Se on tuhoisa väärinkäsitys, että ihminen olisi yksilöllinen, tässä ja nyt. Se ajatus, että olet ainutlaatuinen, kohtalon kolhima tai tähteäsi seuraava, on historiallisesti hyvin myöhäinen. Se on romantiikkaa, romantiikan aikakautta, joka on melkein sama asia kuin sujuret vallankumoukset 1700-luvun lopulla. Sitä ennen edistystä ei juuri tunnettu, ja käsitteellisesti ajatellen tai vaistomaisesti ihminen tunsi olevansa kuin helmi rukousnauhassa, samanlainen kuin muutkin, ja sattumaa nimitettiin kohtaloksi.

Rukousnauhassa on se filosofinen puoli, ettei se lopu koskaan. Sitä käydään sormin läpi niin kauan kuin rukouksia riittää.