Ristipisto

Teen kirjan, valikoiman runoistani. Tässä on kohta erilaista asiaa, joka liittyy elämäntyöhön.

Äidinisäni piti myös valokuvausliikettä kirkonkylässä jo 20-luvulla. Hänen poikansa eli enoni ja jotkut serkut ja kylän pojat särkivät lasinegatiivit luultavasti 50-luvun lopulla. Silloin niillä ei ajateltu olevan mitään arvoa.

Ehkä arvio oli oikea. Tosin viisi tai kymmenen tallella olevista pakkafilmille otetusta kuvista on hämmästyttävän hyviä.

Äitini sitten oli se varsinainen keräilijä ja järjestäjä. Niinpä tallella on kymmeniä leikekirjoja, joukko itse taitavasti piirroksin koristeltuja kirjoja, lähes viisi tuhatta postikorttia ja tuhansia kirjeitä. Kaiken lisäksi esineistöä on sadan vuoden ajalta. Ja kuten olen kertonut, vanhempieni kodista ja kesähuvilasta otettiin järjestelmällisesti yli tuhat valokuvaa pari vuotta sitten.

Näinä päivinä julkaistun tekstin määrä on huolen ja ihmettelyn aihe. Kuudessa runokokoelmassa on yhteensä lähes 400 sivua. Helsingin Sanomissa julkaistuja kolumneja ja artikkeleita tuntuu olevan loputtomasti. Painettuja erillisiä kirjoituksia ja kirjoja on bibliografian mukaan ainakin 2500. Aina kun käännän selkäni, muistan tai löydän jostain sata lisää, esimerkiksi tietosanakirja-artikkelit.

Onneksi julkaisut ovat enimmäkseen heikkotasoisia. Onneksi en ole merkittävä kirjailija. Jos toisin olisi, olisi aihe hävetä, että aiheuttaa jollekin tulevaisuuden ihmiselle kohtuuttoman suuren työn.

Kysymyksessä on ylemmän keskiluokan dokumentointi apuneuvo. Tänään olen ihmeissäni siitä, että myös minua koskevaa aineistoa on tallella. Esimerkiksi palkat ja huvitukset – olen välillä miettinyt, millä tämä elämä kustannettiin. Äsken vähän laskin deflaatiokertoimilla.

En tietenkään rupea tässä selittämään noin yksityisiä asioita, mutta samassa muistivihossa ovat lainat, niiden korot, palkat, verot, auton hinta ja ylikalliin M-Leican ja sen muutaman objektiivin ostokuitit vuodelta 1988.

Teknologian muutos yhden ihmisen kautta näkyy tämän jutun kuvasta. Vasemmalla on valokopioita kynämerkinnöin Bachin kantaateista ja oikealla muistiinpanoja puuttuvista kantaattilevytyksistä. Seuraavalla sivulla onkin luettelo yleisradiolle tehdystä tunnin lähetyksestä, jonka aiheena olivat juuri kantaatit; levystön levyjä ei saanut missään tapauksessa viedä talosta pois.

Vaikka kysymyksessä ovat omat muistot, kyllä noita listoja katsoo vähän pitkään. Keksi melkein mitä tahansa, useimmiten teokset löytyvät Spotifystä tai sen kilpailijoilta. Bachin koko tuotannosta on kotisivut ja nimenomaan kantaateista laajaakin lukijakeskustelua, josta kyllä huomaa, että jotkut keskustelijat ovat ammattilaisia ja monet ovat esimerkiksi itse esittäneet näitä teoksia.

Saatuani viimein korjautettua B & O:n aktiivikaiuttimen, jonka äänikartio oli rikki, on taas tilaisuus hekumointiin. Olen sitä lajia hupsu, että juuri barokkimusiikissa ”piirto” eli lauluäänten ja soittimien erottuminen toisistaan toisiinsa sulautuen on suuren nautinnon aihe. Eikä hienoista esityksistä todellakaan ole puutetta.

Tämä on pikku tunnelmointia; syvät yhteiskunnalliset kysymykset kuormittavat blogia. Valitettavasti sitä lajia on kyllä jatkossa luvassa.

On kuitenkin yksi näkökohta, joka ei taida olla ilmeinen ja saa siksi tässä paikkansa.

Kun on kirjoittanut liian paljon ja milloin mistäkin aiheesta, joutuu vastaamaan ainakin itselleen kysymykseen miksi.

Vanhat muistikirjat vastaavat osittain menneistä ajoista. Kirjoittamalla ja etenkin kääntämällä hyvin ahkerasti ansaitsi rahoja.

Tuo selitys ei pure runokokoelmiin, joita ei ole ennen eikä nyt käytännössä myyty sen vertaa, että tuntipalkkaa kannattaisi edes laskea, eikä varsinkaan blogeihin, joista ei makseta mitään.

Luulin etten ole koskaan pitänyt päiväkirjaa. Joku on joskus kysynytkin. Mitä nuo vanhat ja nämä uudet tekstit kertovat lukijalle, sitä en tiedä. Itse luen niitä myös päiväkirjoina.

Kuusi runokokoelmaa olivat isojen kustantajien normaalia tuotantoa, ja tallella olevien arvostelujen mukaan vastaanotto oli suopea, ellei hyvä. Jokin palkintokin taisi tulla, tosin muistaakseni ilman rahaa. Toisin sanoen kysymyksessä on ”oikea” kirjallisuus.

Olen nähnyt joen allekirjoituksen

asiapellon reunassa.

Kallistin kalkin

vuoren kupeista.

Ei voi olla kirkkona tunkiolla.

Virheät ovat vihreät

päivät, saa varoa nostamasta nuppiaan.

Kuu kurkunleikkaaja sivaltaa sirpillä.