Pälsi

Kuva: Museovirasto (Alpo Sailo), Pälsi Siperian matkalta palanneena.

Olen siis lukenut käytännössä Sakari Pälsin koko tuotannon jo 1960-luvulla ja monin kohdin uudestaan ja jälleen uudestaan sen jälkeen.

Tapasin hänet itsensä Otavassa useita kertoja vuonna 1964 ja mahdollisesti seuraavan vuoden alussa. Kerran hän istui norkoilemassa rahaa yhdessä Sillanpään kanssa ja molemmat jakoivat minulle elämänohjeita, joiden ydin oli, että kirjoittaessa on pidettävä mielessä vain neiti Petäjä eli Otavan kassa. Tulevina vuosina, kun olin Otavassa eri roolissa ja kävin läpi eri kirjailijoiden tilit, saatoin todeta, että oman ohjeensa mukaan he olivat eläneet. Heidät ylitti kustantajalle velkaantumisessa vain Ilmari Kianto, jonka perukirjan tein.

Pälsin kannalta avainhenkilö oli tohtori Eino Kauppinen, myöhempi Kauppi, myöhempi professori.

En koskaan saanut selvää, mikä Kauppisen asema oli Otavassa. Tiettävästi kukaan muukaan ei ole saanut. Kustannusliikkeen historiassa hänet kuitataan varsin vähällä. Jälkimaailma saattaa muistaa hänet tehokkaan parjauskampanjan johdosta Pentti Haanpään kirjallisen aineiston rohmuajana.

Kauppinen palvoi Pälsiä ja hommasi hänelle rahaa, jota oli käytävä pyytämässä Hannes Reenpäältä, koska Heikki A. Reenpää ei yleensä ollut vaivatta tavoitettavissa. Haanpää palvoi Kauppista, koska hänen kauttaan sai rahaa kustantajalta.

Olin etsimässä Pälsin valokuvia hänen poikansa luota. Jo 60-luvulla näin, mitä valokuva-aarteita Otavan arkistossa oli. Maijaliisa Auterinen järjesti arkiston. Se oli suurtyö. Ja Pälsin tuotanto taas – sen sain käsiini samasta arkistosta, jonne sen valitettavasti myös palautin.

”Sakari Pälsi, elämä ja työt. Legendaarinen tutkimusmatkailija, arkeologi, kirjailija ja kuvaaja. Toim. Mirja Metsola, Jukka Relas (2017, Into)” näyttää ilmestyneen Sakari Pälsin seura r.y.:n toimesta.

Kustannusosakeyhtiö Otavalle on ikuinen häpeä, ettei tämä kirja ilmestynyt Otavan nimen alla. Toivon sydämestäni, että kirjallisen johdon korvat punehtuisivat. Nimenomaan poikakirjoillaan (Fallesmannin Arvo) Pälsi hyödytti kustantajaansa suuresti monta vuosikymmentä.

Toivoisin että nykyiset omistajat huomaisivat tämän asian. Arvovaltakin on kuluvaa tavaraa. Seuraavaksi joku hylkää Sillanpään kirjan, koska sen painamisesta ei ole osoitettavissa välitöntä rahallista hyötyä.

Toisin kuin luulisi, tämä osittain laajoista artikkeleista koostuvat Pälsi-kirja on erittäin hyvä. Otavan morkkaaminen taas on välttämätöntä siksi, ettei Pälsin kirjoista taida olla ainuttakaan myynnissä, ei edes kulttikirjaa ’”Pohjankävijän päiväkirja”.

Pälsin elämää ja työtä kuvaava teos on korrekti. Nykyisin (tarkoitan Panu Rajalaa) on kohdittain tapana esitellä elämäkerrassa kuvattavan vaiheista myös raadollisimpia puolia. Toisaalla kukoistaa viihteellinen elämäkerta (tarkoitan Raija Orasta), jossa sieltä täältä haalituista aineksista kokataan imelä viihteellinen keitos, eikä sellaista ilkeä lukea.

Mutta tässä on kirja paikallaan.

Asioista valmiiksi jossain määrin selvillä oleva tietää vanhastaan, että Sakari Pälsi oli tunnettu hutilus. Kirjaan otettu tämän hetken johtavan arkeologin Christian Carpelanin arviointi Pälsi kivikausiromaanista ”Kova mies ja nimetön” on aivan tavattoman antoisa. Se on myös selvitys siitä, miten Pälsi myös omalla alallaan – hänhän oli itse arkeologi ja kuuluisa Antrean verkon löytämisestä – veteli mutkia suoraksi ja arvasi sen, mitä ei viitsinyt selvittää tai ei tiennyt.

Nähdäkseni sama koskee hänen kulttikirjojaan. Niitä on luettava kirjallisina tuotteina ja muistettava, että faktat ovat kirjoittajalle toissijaisia. Kaksi esimerkkiä ovat Petsamo-kirja, jossa hän on vallan villiintynyt, ja Puukko-kirja, jonka perusteesi puukon suomalaisuudesta ja vain-suomalaisuudesta on väärä. Tämä asia mainitaan sävyisästi uudessa kirjassa viittauksin esinelöytöihin.  – Olen jo itse kirjoittanut samasta asiasta oman Puukot-kirjani tulossa olevaan uuteen laitokseen tästä samasta asiasta. Haluan langettaa epäilyn varjon myös Pälsin kansatieteen ylle. Kun hän jostain innostui, järki ei paljon toiminut jarruna. Niinpä hän oli suurten näkyjen mies, ja ne näyt saattoivat olla vakuuttavia ja aikaansa edellä – tai sitten eivät.

Ja asialla on kääntöpuoli. Pälsi, Vilkuna, Mäkinen ja muutamat muut kirjaimellisesti pelastivat suurtalonpoikaisen Suomen historian esineistöineen. Pälsin valokuvat ovat kautta linjan uskomattoman hienoja ja monin kohdin korvaamattomia. Koko talonpoikaiston historian pelasti Eino Jutikkala.

Mutta mökkiläisyyttä ja esimerkiksi metsätöitä kuvatessa Pälsin pohja pettää. Hän on ulkopuolinen. Eräelämä esiintyy hyvin paljon hänen teoksissaan, nimissäkin. (”Eräelämän perinteitä”). Kirjoituksista näkyy, että hän oli hikan vieraalla alueella. Hän tutki työkaluja ja työtä kun taas etenkin Paulaharju tutki työtä tekevää ihmistä tai ihmisryhmää.

T.I. Itkonen oli toista maata. Itkosen teos Suomen lappalaista vuoteen 1945 on laajuudeltaan ja luotettavuudeltaan jotain aivan toista. Huvittavasti Pälsi hävisi 1918 museoviraston (Muinaistieteellinen toimikunta) virantäytössä juuri Itkoselle, joka muuten on hänkin kirjoittanut myös mainioita muistelmia (”Matkani Lapissa”).

Pälsi ei ollut alkoholisti. Sen sijaan hän oli lähes kykenemätön järjelliseen rahan käyttöön, ja hänen perheasiansa tahtoivat olla huonolla tolalla. Psyykkisesti hän oli epänormaali. Ehkä Jokohamassa kirjoitettu kirje sisältää asian ytimen. Pälsi selviytyi uskomattomissa oloissa, kuten pimeimmässä Siperiassa maailmansodan aikana ja ylisti yksinäisyyttä ihmisten keskellä, kuten laivoissa ja kaupungeissa. Hänen oli vaikea kestää arkitodellisuutta. Hän oli, kuten kirjasta ilmenee ”levoton sielu” ja aina matkoilla, vaikkei aikaa tai rahaa olisi ollut. Kirjassa sanotaan sievästi, että hän oli jo nuorena miehenä ”boheemi”.

Tässä esitetyillä niuhotuksilla on yhtä vähän merkitystä Pälsin (parhaimmillaan) loisteliaan kirjoittamisen kanssa kuin vaikkapa kysymyksellä Aleksis Kiven persoonallisuushäiriöillä. Vertauskohta ei ole sattuma. Pälsikin oli nerokas. Sellaisella on aina hintansa.