Perustuslakia muutettava

Nyt on mainittu uskollisuus omalle maalle. Muuan kaksoiskansalainen sanoi asevelvollisena, että Suomea hän puolustaisi mutta Venäjälle ei hyökkäisi. Se oli hyvin tiivistetty. Suomen sanotaan hyökänneen Neuvostoliittoon 1939 ja 1941. Myös nykyjohto löytää hyökkääjiä kulloisenkin tarpeen mukaan.

Perustuslain muutoksella kaikille annettiin ne perusoikeudet, jotka olivat ennen kuuluneet vain Suomen kansalaisille.

Laissa käytetään sanoja ”ihmisillä” ja ”jokaisella”- Ihmisillä on oikeus. Jokaisella on oikeus.

Maanpuolustuksesta perustuslaki määrää: ”Suomen kansalaisilla on velvollisuus…”

Niin epäselvästä asiasta kuin uskollisuudesta omaa maata kohtaan ei mainita mitään.

Maanpetokseen suhtaudutaan Suomessa vanhastaan hyväntahtoisesti. Enin rangaistus olisi kymmenen vuotta vankeutta. Valtiopetos oli murhan veroien rikos, josta rangaistus oli elinkautinen vankeus. Koska kommunistipuolueen eräs siipi ja mahdollisesti eräät Saksaan siirtyneet sotilaat loppuvuodesta 1944 ei ole ollut hyvää käytöstä mainita hankkeesta muuttaa oikeudettomasti Suomen valtiosääntö väkivallalla tai väkivallalla uhaten.

Myöskään nyt, vihapuheesta keskusteltaessa, ei mainita tuota säännöstä, joka kuitenkin on ollut laissa tuhat vuotta. Se on sama säännös kuin muinoin kuninkaanmurhaa koskenut.

Säännös on tietysti kiusallinen kaikkialla maailmalla. Kuinka moni nykyinen hallitus on noussut valtaan aseellisen kapinan turvin? On niitä, jotka mainitsevat Suomenkin esimerkkinä. Suomen syntymässä ollut valtio tuomitsi vihollisensa – punaiset – äkkiä perustetuissa valtiorikosoikeuksissa maanpetoksesta. Takana oli ajatus maan liittämisestä Venäjään, jota kuitenkaan ei tuomioitten aikaan ollut valtiona olemassa.

Rikoslaissa olisi silloinkin ollut sopiva pykälä, kapina. Se tarkoitti aseitten käyttämistä laillista esivaltaa vastaan. Ajatus eduskunnasta ja valkoisesta senaatista ylimmän vallan käyttäjänä ei ollut mitenkään järjenvastainen. Mutta rangaistus kapinasta ei ollut tarpeeksi ankara.

Tämä on yksi peruste otsikolle ”laillisuuden haaksirikko”. Olen itse aina torjunut sen, koska en näe, että maassa olisi ollut ennen joulukuuta 1917 sellaista laillisuutta, jonka olisi voinut sanoa haaksirikkoutuneen.

Toinen syy vierastaa tuota otsikkoa on kylmä tosiasia: voitetun vapaussodan jälkeen ei ole ketään vaatimassa rangaistusta itsenäisyyssodasta. Tämä ajatus oli 1800-luvun juridiikan keskeisimpiä. Esimerkiksi Ranska ja Italia itsenäistyivät väkivaltaankin tukeutuen.

Suomessa osa maan etevimmistä lakimiehistä oli teloitusten vielä jatkuessa vankileireillä yllättäen samaa mieltä kuin poliittiset vastustajansa  - laillinen esivalta olikin saatava Saksasta, ja kuninkaanvaali toimitettiin Saksan aseiden varjossa. En ole huomannut, että Paasikiveä ja kumppaneita olisi epäilty valtion- tai maanpetoksesta. Siinä eduskunnassa, joka teki päätöksen kuningasasiassa, oli 101 kansanedustajaa ja lisäksi tasavaltalainen porvarillinen ja maalaisliittolainen vähemmistö.

Nykyisen käsityksen mukaan ylin valta oli kesällä ja syksyllä saksalaisilla, vaikka tämä haluttiin unohtaa Saksan hävittya maailmansodan loppusyksyllä. Sen jälkeen Pietarin punaisten kimppuun ei käyty, koska valtionhoitaja Mannerheim oli haluton tekemään maanpetosta. Valkoiset venäläiset eivät näet halunneet vahvistaa Suomen asemaa.

Mannerheimin juhlavuonna on syytä palata presidentinvaaliin heinäkuussa 1919 ja sitä edeltäneisiin eduskuntavaaleihin maaliskuussa 1919. Presidentin valitsi poikkeuksellisesti eduskunta, ja eduskuntavaalit olivat maailmansodan voittajavaltioidenehto Suomen tunnustamiselle. Mannerheim siis hävisi ja Ståhlberg voitti.

Perustuslaki on ollut koko Suomen 100 vuotta erittäin vaikea ja kiistainen asia. Sotien aikana 1939-1944 eduskunnan asema oli perustuslakia ajatellen täysin toisarvoinen, ja sen jälkeen kahdeksan vuotta Suomen perustuslaki tulkittiin Moskovan Kremlissä.

Sellainen väite ei ole järkeä vailla, että eduskuntaan ja jopa valtioneuvostoon verrattuna tasavallan presidentti Kekkonen käytti niin suurta valtaa, ettei sellaiselle ollut tukea silloisesta perustuslaista (hallitusmuoto, valtiopäiväjärjestys).

Näillä huomioilla ei oteta mitään kantaa siihen, milloin toimittiin maan eduksi ja milloin maan vahingoksi. Kriittisen vaihe oli tietenkin 1931, ja historiamme suuri kysymys, jota ei esitetä juuri koskaan on Mannerheim – miksi hän ei ottanut silloin vastaan yksinvaltiaan asemaa, jota tyrkytettiin, erityisesti olettaen, että parlamentaarinen demokratia ei ehkä ollut hänen henkilökohtainen ideaalinsa?

Nyt ovat esillä kysymykset, jotka liittyvät kaikki valtiosääntömme ongelmiin. Rohkenisin väittää, että kaksoiskansalaisuuskysymys on nostanut esiin ongelman.

Kysymys ei ole vain venäläisistä armeijassa ja ulkoministeriössä, vaan ihmisoikeuksista. Sanovat eräät poliittiset ryhmät mitä sanovat, esimerkiksi maahan pyrkivillä on suuri määrä oikeuksia mutta ei juuri mitään velvollisuuksia. ”Maassa maan tavalla” esitetään piireissä sananlaskuna. Sen takana on verinen totuus. Suomen kansalaisuus merkitsi ennen monia raskaita velvollisuuksia.

Olisiko mahdollista, että EU:n syntymisen ilmapiirissä ihmisoikeuksien kääntöpuoli jäi vähälle miettimiselle. Kun perustuslakimme tuli voimaan, ei tiedetty mitään sotaisista uskonnollisiksi esittäytyvistä järjestöistä eikä uusagressiivisista ydinasevaltioista.

EU:ta ja Natoa itse puoltaen ehdotan, että Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi olisimme suomalaisia. Se ei tarkoita Suomessa syntymistä eikä suomea äidinkielenä, vaan vilpitöntä rupeamista tämän maan kansalaiseksi.