Maisema

Fobia, pakonomainen kauhu, on vaikea parantaa. Olen nähnyt tyyniä ja hallittuja aikuisia, jotka joutuvat aivan suunniltaan, kun huomaavat pihan sepelillä käärmeen, täällä meillä tyypillisesti rantakäärmeen, joka on vaaraton ja helposti tunnistettava.

Hämähäkki aiheuttaa toisissa tyypillisesti lievempiä tunteita, mutta silti kauhun värähtelyjä. Pilapiirrokseksi on korotettu keittiön tikkaille karkaava ihminen – piirroksissa nainen – joka pakenee lattialla vilahtanutta kotihiirtä.

Edward O. Wilson karsii biologian kaatopaikkakäsitettä ”vaisto”. Kun hän aloitti Harvardissa professorina, kaikki johtui vaistoista. Samaan aikaan psykologiassa oli vallalla eräänlainen fysiikka, ehdollisiin reflekseihin vahvasti tukeutuva behaviorismi. Mieli on kuin kaivo. Kun kaivoon pudottaa kissan, tiedettä kiinnosti loiskauksen korkeuden mittaaminen.

Esimerkki on keksitty korostamaan, ettei tutkimusta voi jättää tutkijoille. Mitä tutkitaan ja mihin tutkimus rajoitetaan, se ei ole mitenkään selvä asia. Esimerkissä valotetaan myös tunteita. Monen mielestä eläinten kiusaaminen edistyksen nimissä ei ole edistystä.

Sitten tuli aika, jolloin mikään ei johtunut vaistoista eikä sellaisia vaistoja ehkä ollut olemassakaan. Oli vain molekyylejä ja niiden sidoksia.

Tuo ajatuskuvio hajosi. Yksi yllättävä ilmiö oli epigenetiikka. Saman geneettisen informaation sisältävät solut voivat erilaistua esimerkiksi ulkoisen tekijän vuoksi. Hankittu ominaisuus voikin periytyä.

Tämä johdanto muuten sisältää vakavan muistutuksen perimän sorkkimisesta, joka on kova kysymys lääketieteen ohella muun muassa viljanjalostuksessa. Todistettavasti perimän keinotekoinen muuttaminen ei ole ”mekanistinen” teko eli toimi, jonka lopputuloksen voisi laskea luotettavasti.

Jo sotien jälkeen ryhdyttiin listaamaan vakioita, jotka näyttäisivät olevan voimassa aivan kaikissa ihmisyhteisöissä, nyt ja historiassa. Niitä on. Puhuttu kieli. Tulen käyttö. Pelleily eli vitsailu. Kertominen. Musiikki. Uskonto eli jokin käsitys näkymättömistä voimista. Ja niin edelleen.

Musiikista – uskottavasti eräitä ainakin 30 000 vanhoja reijitettyjä luita pidetään huiluina, ja sittenhän on laulaminen.

Wilson ottaa asiakseen huomauttaa, että monet fobiat ovat erittäin ymmärrettäviä keräilijäkulttuurien kannalta. Koti-Afrikassa maassa kiemurtelevaan tai kuudella jalalla mönkivään olioon on syytä kiinnittää huomiota. Jyrkänne eli korkea paikka suorastaan edellyttää toimintaa ennen kuin asiaa ehtii tietoisesti ajatella. Ahtaan paikan kammo on savanniasukkaita ajatellen ymmärrettävä.

”Luolamiehet” ovat ihmislajinkehityksessä aika myöhäisiä. Näkemissäni asutuissa luolissa on väljyyttä oikein mukavasti. Mielenkiintoisesti kaikkein hienoimmat maalaukset löytyvät pelottavista paikoista, onkaloista ja nurkkauksista, jotka ovat varmasti olleet vaativia. Eiköhän sellaisissa paikoissa ilmakin ala loppua nopeasti.

Samalta ajattelulinjalta Wilson esittää hiukan ilkikurisesti, että laajoissa kyselytutkimuksissa myös äärimmäisen rationaalisina itseään pitävät vastaajat, jotka viis veisaavat ihmislajin vahaisvaiheesta, olivat samaa mieltä suuren enemmistön kanssa.

Jutun kuvassa on oma valintani, joka on enemmistöläinen. Näkymä on Savosta juuri siitä, mihin rakennutin talon, paikallisen käsityksen mukaan hiukan oudosti. Kuinka sitä nyt kesämökki kiven selälle?

Tuo useiden ihannemaisema on ympäristöstään jonkin verran kohoava eli siis näköalaa avaava paikka, jonka edessä on niitty tai puisto (suomalaisittain sopivan harva metsä) ja sitten näkymä vesille.

Lehti-ilmoitusten mukaan merinäköala nostaa asunnon hintapyyntöä Helsingissäkin ja tuo toisaalta mieleen, että tamperelaiset olivat alkuvaiheessa hiukan äkkipikaisia rakentaessaan kaupunkia siihen kosken ympärille kohonneidentehtaiden viereen. Tosin Pyynikki on vetänyt vauraampia asukkaita jo sata vuotta – ja sitten on Pispala, joka on monin kohdin uskomattoman kaunis.

Pastoraali-topos liitetään tavallisesti antiikin Kreikkaan ja jokimaisema Jokilaaksojen kulttuureihin.

Kukaties tuossa biologin ajatuksessa on perää. Jospa mieltymyksemme onkin sata tuhatta vuotta vanhempaa perua?

Varhaiskantaisiämme ja esiäitejämme ajatellen tuollainen idylli tarjosi mahdollisuuden saaliin tai vihollisen silmälläpitoon ja edisti pakoon pötkimistä.

Itse kehuskelen mielelläni, että tuo Savon paikka, joka on teknisesti saari, vaikka sinne pääsee autolla, ei viittaa Jatkosodan ”Saimaan saarille” -aatteeseen, vaan että se on Riitamaata, josta kirjoitin aikoinani laajasti runoissani. Se on reitti Savosta Karjalaan, ja seudun pääelinkeino on ollut herrojen pakoileminen.

Milloin kulki veronkantajaa, milloin sotaväkeen ottajaa. Aina oltiin kimpussa. Tuon Riitamaan rakennusperinnekin viittaa siihen, että ajatuksena oli päästä livahtamaan toiselle puolelle rajaa. Karjala liittyi jollain tavalla Venäjään tai Novgorodiin, Savo taas Ruotsiin.

Ajatus ei ole hakemalla haettu. Siinä ihan lähellä, norppien kotivesillä, on valtakunnanrajoja tiheässä. Pähkinäsaaren rauhan rajan lisäksi raja teki omituisen mutkan Turun rauhan 1743 jälkeen. Venäläiset katsoivat oikeaksi ottaa Olavinlinnan haltuunsa, mutta sieltä alkavan Haukiveden pohjoisosa jäi Ruotsille.

Tullivalvonnasta ja muusta tärkeästä huolehti siihen virkaan nimitetty rajaratsastaja, joka kulki Haminaan ja takaisin.