Dille

Olin vahvasti sitä mieltä, että kaikki, joilla ei ollut lentäjän lakkia, olivat dillen näköisiä. Helsingissä asuvien sukulaisten puheista olin päätellyt, että dille tarkoittaa hoopoa.

Aikamiehet sanoivat kuvan päähinettä huuvaksi. Sana ehkä oli käytössä Ilmasotakoululla, jonka nimi oli muutamia vuosia sodan jälkeen Ilmailukoulu.

Ne jotka eivät olleet ihan aikamiehiä vielä, voivat luoda tuollaisella päähineellä mielikuvan moottoripyörästä, jollaisen asianomainen muka omisti tai oli ainakin nähnyt. Niitä oli kahta merkkiä, Sepeli joka kirjoitettiin jotenkin Czepel, ja Tähti, joka oli rehti neuvostotuote. Jawa ja Seetseta (CZ) tulivat sitten myöhemmin. Mopoa ei ollut vielä keksitty.

Vanhemmista herroista näki kaukaa, onko kysymyksessä hevosmies vai herrasmies.

Ensin mainituilla oli jokin naapukka tai muu reuhka, isäntämiehellä ehkä koivistolainen. Herrasmiehiä oli kirkonkylässämme kolme ja lisäksi yhtä epäiltiin. Talvipäähine oli suikkamallinen ”pushkin-hattu” ja materiaali välttämättömästi kriminkoipi.

Krimi oli todellinen luokkayhteiskunnan tunnus. Monet likat rupesivat tädeiksi valmistuttuaan tiedekunnasta ja menivät siitä paikasta ostamaan krimi- tai kriminkoipiturkin.

Seikkaperäisten tutkimusten jälkeen sain selville, että kysymyksessä oli kuitenkin lammas, Krimin suunnalla viihtyvän karakul-lampaan karitsa. Mitä tiheämpi kihara, sitä arvokkaampi turkis.

Eräät, esimerkiksi liikkeenharjoittajat, hankkivat piisamiturkin, mutta minkkiä ei ollut kukaan nähnytkään. Piisamirautoja oli pojilla joessa. Ilmiö oli niin tuttu, että elokuvissakin vähätietoisemmat puhuivat Villi Lännen preerioiden piisamilaumoista, ja turhankin tietäväiset nimittivät suosikki-iskelmää Besa me mucho (pussaa mua pirusti) kappaleeksi ”Piisami puussa”. Ammu se alas ja tee siitä turkiksia.

Voi olla että viimeksi mainittu oli vasta teekkareiden hyvässä laulukirjassa, siinä samassa, jossa esiteltiin malliteekkari – nykyisin ehkä kauppakorkeakoululainen – joka ”hallitsee muun muassa kaiken, tosin vain täydellisesti”.

Otin asiakseni vilkuilla viikolla ympärilleni Helsingin keskustassa. Tädit ovat kaikki kuolleet, ihansukupuuttoon. Ei yhtään turkkia. Ei silä. Turkkitädeillä saattoi olla kasvoilla myös harso. Ehkä islamin huivimuoti sisältää synkkiä salaisuuksia - vai oliko tämä hienojen naisten harso vain eräänlainen fysikaalinen pehmeäpiirtosuodin?

Pitäisikö matkustaa Pariisiin vilkuilemaan lisää. Olen kuullut, että siellä harrastetaan pukeutumista.

Tämä kaikki vilisi mieleen, kun jäin pohtimaan, millaisen vaikutuksen tekisi karhunnahkapäähine, jollaisia kuninkaallista palatsia vartioivat sotilaat ainakin Lontoossa käyttävä. Mutta ei se nyt kumminkaan karhua ole. Hakuteos kyllä vihjaa, että kysymyksessä on Kanadan inuitien tuottoisa elinkeino ja ettei kanta kärsi. Silti Englannissa on kiivailtu siirtymisestä synteettisiin aineisiin.

Luonnossa tuollainen valtavaa hattua käyttävä krenatööri on joka tapauksessa huvittava näky. Aikoinaan tarkoitus oli kai pelottaa. Olisiko takana mielikuva tapauksista, joissa joku erikoisen hullu asemies käytti päähineenä ja viittana nyljettyä sutta?

Suomessakin käväisi vuosikymmeniä sitten miestenmuoti. Susiturkkeja tuotiin maksukykyisille kai Siperiasta. Vähän aikaisemmin suurin tirehtööri oli se, jolla oli valtavin karvalakki, mallia Nikita. Kekkosellakin oli.

Se henkilö, joka keksi kopioida venäläisen karvalakin Suomen armeijalle, kai 20-luvulla, oli nero. Laajahkon kokemuksen perusteella väittäisin, että normaalin puitteissa pysyvissä oloissa sille ei löydy voittajaa. Koska en vietä itse normaalia elämää, pidän taskuunkin työnnettävää pipoa parhaana, kunhan siinä on tuulensuoja.

Ei tarvitse edes niitä menneisyyden korvalappuja, joissa ei alkuvaiheessa ollut kangaspintaa niin että hiukset tahtoivat jäädä väliin. Turkisreunaisia korvalappustereoita en ole nähnyt.

Ehkä tähän asiayhteyteen kuuluu se, että Venäjällä sekä tsaarilla että pajareilla kuului olla turkista hatussa. Kai se tsaari käytti omiin tarpeisiinsa sen kuuluisan soopelin, jota sanottiin turkiksista kaikkein kalleimmaksi. Suomessa ja etenkin Lapissa majava saanee kiittää sukupuuttoaan päähinemuodista.

Mutta jos joku haluaa liituraitapuvun kanssa Davy Crocket -karvalakin häntineen, verkkokaupasta näyttäisi löytyvän.

Äidinisäni ei ollut herrasmies. Hänen talvipäähineensä, jonka käyttökausi saattoi huomaamatta venähtää kesäkuullekin, oli mannerheimari, ja aitoa sähkökania.

Vahvoja tunteita herättävä vaatekappale oli nahkatakki. Sekin liittyi moottoripyöräilyyn. Meillä oli isän sota-aikainen lentäjän lyhyt nahkatakki, jonka veljeni kai piti loppuun. Se oli Friitalan tuote ja lujaa tekoa.

Aina vain pelottavammalle alueelle tullaan, kun mainitaan Gestapo-malliset pitkät nahkatakit, joita ainakin ilmavoimien miehet käyttivät. Sekin saattoi olla itse maksettu vaatekappale, joka kuitenkin sallittiin univormun osana. Muistan senkin roikkumasta kotini ullakolta, ja väitän, että siinä oli hihansuissa kaluunat, kaksi kullan väristä rantua.

Kouluaikoinani nahkatakin virkaa toimitti kerni. Käyttäjät olivat ollakseen. Takki oli hirvittävän kylmä, koska kerni oli sen ajan termein tekonahkaa.

Millaista asennetta nykyisin tavallinen, sisällä pidettävä lierihattu ilmentää, en tiedä. Minun tulee mieleeni sen Marxin veljes, joka käytti sokertoppaa muistuttavaa lierihattua. – Jäämme mielenkiinnolla odottamaan suurten koomikkojen suosiman knallin paluuta. Se tulee vielä!