Apuraha

Sain eilen Suomen Kulttuurirahaston Eminentia-apurahan tieteellistä ja taiteellista elämäntyötä kokoavaan kirjalliseen työskentelyyn. Summa oli suuri, 25 000. Kulttuurirahasto on suuri. Sen varallisuus alkaa lähestyä miljardia. Vuosittainen jako on parikymmentä miljoonaa. Hakijoista tukea saa noin yksi kymmenestä.

Käytäntö on selvä. Eläkkeelle siirtyneen odotetaan riutuvan asiasta numeroa tekemättä ja liikaa kitisemättä. Tällaista tapausta on siis pidettävä erikoisena. Näitä Eminentia-apurahoja ei myönnetä monta.

On epäsolidaarista ja väärin saada rahaa tyhjästä. Asiaa voi kyllä ajatella niinkin, että kysymyksessä on ikään kuin tunnustus eikä ihan tyhjästä.

Se on erikoinen ajatus, sillä elämäntyöstäni tulee mieleen lähinnä vääpelin oksennus aliupseerikerhon miestenhuoneen lattialla. Kerran katselin ja ajattelin, että tuohon on pyrittävä. Muun muassa väriä riitti, ja roiskeita.

Finlandia-talon iso sali oli täynnä. Siinä frakki päällä istuessa tuli mieleen, ja taisi joku sellaista lämpiössä puhuakin, että tätä blogia on kovasti luettu. Kuulostelin, oliko tarkoituksena vihjata, että voisi olla sopiva aika lopettaa.

Ajattelin kuitenkin toisin. Ne 80-luvun kuusi runokirjaa on käyty läpi, valikoitu ja järjestelty, ja kirja ilmestyy muutaman viikon kuluttua nimellä ”Maailman loppu on jokapäiväinen asia”.

Tarkoitus ei ole hankkia aina vain lisää rahaa myymällä niitä. Menekin vaara taitaa olla vähäinen. Mutta on siinä elämäntyötä. Vaiva oli valtava. Runokokoelman saaminen läpi oikean kustantajan ohjelmistoon ei ollut silloinkaan helppoa. Katselin koottuja lehtiarvosteluja. Niistä käy ilmi, että kriitikoilla oli sama tuntuma kuin kustantajilla. Kysymyksessä selvästikin on runous, jolla puolestaan on samantapainen merkitys kuin lauluilla. Se merkitys voi toisin sanoen olla aivan oikea, ainakin tietyssä iässä.

Itse olen näkevinäni, että runous heilahtaa vähän väliä niin umpinaiseksi ja ilmatiiviiksi, että siltä menee merkitys. Juuri silloin sen aito, soliseva lähde eli laulu saattaa usein nousta, kuten Amerikassa 1920-luvulla ja 1970-luvulla tai Ranskassa suuren akateemisuuden jouduttua tekemään tilaa laulelmille sotien jälkeen. Ja Ruotsissa erilaiset arkkipiispat ja professorit tekivät pelottavan oppineita säkeitä, ja sitten tuli 1700-luvun lopulla juoppo Bellman, joka oli kenties koko aikakauden suurin kyky. Sääli ettei hänen teoksiaan ole juurikaan onnistuttu kääntämän millekään kielelle. Ilmiö on vähän sama kuin meillä Suomessa kansanrunossa ja -laulussa. Monista yrityksistä huolimatta niitä ei ole saatu kääntymään.

Eilen oli tilaisuus keskustella myös oikeudellisista, muun muassa valtiosääntöä koskevista asioista kavereiden kanssa, jotka saavat nyt juuri niiden osaamisesta leipänsä. Eritäin mielenkiintoista ja valaisevaa.

Osallistuin keskusteluun muun muassa huomauttamalla, että evoluutiobiologia ja kulttuurihistorian pohjalla kehityskulku näyttää olevan sellainen, että sen jälkeen kun jokin sääntö on vanhentunut ja käynyt tarpeettomasti, siitä säädetään laki ja pannaan kova rangaistusuhka päälle.

Tämä kirjoitus ei yritä olla puolueellinen arvostelu, jossa tultaisiin sellaiseen tulokseen, että on tässä tehty kovastikin elämäntyötä. Haluan vain ilmoittaa tässä lukijoilleni, että minut on nyt merkitty kantakirjaan, vaikka en tietääkseni ole käynyt veto- enkä astutuskokeissa eikä säkäkorkeutta ole mitattu. Samalla ilmoitan luopuvani haaveesta saada todellisen salaneuvoksen arvonimi ja Pyhän Vladimirin ritarikunnan merkki, kolmas luokka. Tämä runo on 80-luvulta.

En karannut, sillä aavistin,

en kiirehtinyt pois.

Nuori joki teki mutkan

ja toisen toisin päin.

Joki vuotaa kasvoista kasvoihin

ja toiseen suuntaan ei.

Sen pohja näkyy jaloissa

kuin menneisyys.

Ei koira jaksa kuolla

eikä lintu synnyttää.

En tahtonut olla täältä poissa

enkä täälläkään.

Joki nousi hitaasti ylhäisyyteen

ja sieltä vuoren taa.

Me olimme elämän uituamme

kaksi veitsenvakavaa.