Yö ja usva

Tänään tulee päivällä Ylen Teemalta Resnais’n vanha puolituntinen dokumentti ”Yö ja usva” ja illalla ohjelmaa Claude Lanzmanista.

Lanzmanin laaja, juutalaisten kansanmurhaa etenkin hengissä selvinneiden haastatteluin kuvaava ”Shoah” herätti 1980-luvulla erittäin suurta huomiota ja sai paljon palkintoja.

Ranskassa Lanzman herätti aiheellisen huonon omantunnon. Kun hän julkaisi omaelämäkertansa, siitä löydettiin ”väärennöksiä”, jotka näyttävät olevan useinkin kysymyksiä korostuksista ja tietoja siitä, kuka on kulloinkin vokotellut ketäkin.

Ranskassa Vichy-hallinnon miliisi keräsi kansallisen oikeiston avulla erittäin suuren määrän juutalaisia, jotka kuljetettiin leireille ja surmattiin siellä. Keskustelu ja selvittelyt asian johdosta olivat rauhanteon jälkeen 1945 lyhyesti sanottuna sekavia, ja ainakin ulkomaalainen (siis esimerkiksi minä) jää sen käsityksen valtaan, että myös Ranskassa pikkutekijöitä metsästettiin mutta suurrikollisia palkittiin ja erittäin moni onnistui vaikenemaan menneisyydestään.

Onko kukaan kysynyt Donald Trumpilta (kansallinen etu – ”America first”), eikö olisi halvempaa tappaa meksikolaiset ja muut huonommat ihmiset kuin rakennella muureja ja kuljettaa heitä sinne tänne. Armeijassakin varmaan ilahduttaisiin, kun ampumaleireillä voisi käyttää liikkuvia maaleja.

Suomessa kansallismielisin aines puhuu historiasta hyvin vähän ja harmittelee, että joku toinen puhuu. Mutta Trumpin puheet ovat vanhaa eurooppalaista perua, ja sitten taas toisaalta yksi kovakouraisimmista maista suhtautumisessaan väärää perua oleviin tai väärin ajatteleviin ihmisiin on Israel.

Joskus kestää vain tuokion palata nyrkkivallan aikakauteen. Ihmisten lisäksi valtiot taantuvat vuodessa sata vuotta noin vain.

Älkää katsoko illan dokumenttielokuvia.

Minä katsoin ”Yön ja usvan” ensimmäisen kerran, kun se oli uusi. Siihen aikaan levitettiin lähinnä neuvostoliittolaisia dokumentteja Saksan rikoksista. Ne olivat Putin-tyyppistä yksipuolistamista, myös Rommin ”Arkipäivän fasismi”. Kun tarjolla ei ollut mitään tietoja Neuvostoliitossa tehdyistä kansanmurhista, suuhun jäi ikävä maku.

Lanzmanin ”Shoahin” sain hankituksi tekijänoikeutta ajatellen hiukan arveluttavin keinoin briteistä kotiäänitteenä (VHS). Pena Pajukallio kopioi sen minua varten. Maksullista versiota ei ollut saatavilla.

Tänäkään päivänä Venäjällä ei mainita, että yhteiskunnan toimimattomuus liittyy liian monien miljoonien murhaamiseen ja menehtymiseen. Isossa Britanniassa taas myönnetään, että imperiumin kohtalo ratkaistiin yhtenä päivänä Sommen taistelussa 1915. Englanti onnistui siinä missä Robespierre epäonnistui, tappamaan tarmokkaimman ja lupaavimman osan nuorisoa.

Hitlerin ja hänen joukkonsa usko, että Saksa oikeastaan voitti maailmansodan, liittyy Sommen taisteluun. Heidän mielestään väärin ja nöyryyttävin perustein tehty rauhansopimus 1919 johtui tikariniskusta selkään. Iskijät olivat sosialisteja ja heidän juutalaisia rahoittajiaan.

Nyt 2017 tiedämme, että surmattavaksi eli lahtipenkkiin joutuminen johtuu myös sattumasta. Eilen lehdessä kerrottiin virkaanastujaisista, joiden aikana joku Trumpin kannattaja oli sanonut tietävänsä, että sosialistisessa Suomessa kaikki puhuvat nykyisin islamia. Toimittaja oli miettinyt, kannattaisiko sanoa, että oikeastaan islam ei ole kieli. Kai hänelle olisi selitetty, että on se, meksikon kielen sukukieli.

Päivän uutisartikkeleissa käsitellään horoskooppimerkin vaikutusta ruokavalioon ja selvitetään, mitä leivälle tulee levittää. Mukana on myös hupaisi sattumuksia eri puolilta maailmaa. MTV3 yrittää nyt alittaa Seiskapäivän standardin ja näyttää onnistuvan siinä.

Yllättävän usein ikätoverit kysyvät asiaa, joka muuten on myös Ilkka Remeksen monien kirjojen suuren suosion tärkeä syy: onko nyt viimein maailmanloppu tulossa.

Vastaan että maailmanlopputieteilijät ovat väärässä. Ei se ole kertajytky, vaan pitkä kitinä – kuten muuten T.S. Eliot sanoi. This is the way the world ends… not with a bang, with a whimper.

Maailmanloppu tapahtui vuonna 1913. Mannerlaatat liikkuivat ja rakenteeton plasma kohosi maapallon sisuksista. Maahan on atomipommi siinä missä aurinko on vetypommi. Pomminkin ymmärrämme paukuksi, ja sekin on väärä käsitys.

Ehdotan vakavasti, että elokuvasensuurin tapaiset suositukset otettaisiin uudelleen käyttöön niin että sellaiset filmit kuin nyt puheena olevat voitaisiin varustaa merkinnällä K-70. Meillä 70 täyttäneillä ei ole niin väliä. Itse en aio katsoa näitä, ja syy on sama kuin esimerkiksi Tarkovskin elokuvien välttelyn. Niitä katsottua mielisairaus tulee uniin. Katson mieluummin lempeällä tavalla askarruttavia unia ja muistelen herättyhän menneisyyden tietokoneita.

Eräänä aamuna kirjoitin heti ystävälleni Mäntylälle, joka on tietojenkäsittelytieteen professori, ja huomautin, että tietotekniikan yleisesityksissä on paha virhe. Digitalisaation ja globalisaation kuvaukset olisi aloitettava Jääkaudesta, joko Veikselin tai Eem-kaudesta siis, ja mukaan olisi otettava nimenomaan lämpimät vaiheet eli interglasiaalit, joiden jälkeen jää nopeasti valloitti Moskovan, toisin kuin Hitler.

Nykyiset isotooppitutkimukset osoittavat, että maailmanloppuja on tapahtunut vähän väliä eli historiamme on perustukseltaan digitaalinen. Kantaluku on neljä tai mahdollisesti neljä potenssiin n miinus yksi.

Jos jätätte nevoni vaarinottamattamatta, pankaa ainakin merkille ”Yön ja usvan” kertoja, Jean Cayrol. En ole koskaan kuullut parempaa spiikkiä. Hänen äänessään koko maailma on täynnä hillittyä surua, kuten onkin. Saman ohjaajan, Alain Resnais’n ”Hiroshima, rakastettuni” oli ensmmäinen koululaisena näkemäni avantgardistinen elokuva, joka kolahti. Se todella esitettiin meillä Kauhavalla, eikä unohdu.