Sardiini

Yhteenveto tutkimuksesta, joka koski sushin syömistä, oli hauska. Ihmiset syövät sushia ja kertovat pitävänsä siitä, vaikka eivät pidäkään.

Kerran Berkeleyssä osa porukkaa ei ollut kuullut tuota sanaakaan ja ilmoitti, että raakaa kalaa he eivät kyllä syö. Muistaakseni Mikko oli oikein kipakka. Sitä en muista, ottiko joku hampurilaisen ja ranskanperunat. Ketsuppi nimittäin on sushia.

Historiallisesti molempiin kuuluu kalan mätäneminen ja etikka. Roomalaisilla oli se (garum). Koko kaupunki haisi, mutta pelkkä jakeluhäiriö saattoi aiheuttaa sisällissodan.

En tiedä, miltä garum maistoi. Ehkä en ole edes kiinnostunut. Mutta meillä on Suomessa maustekala (omaa sukua silakkamarkkinat) anjovis, jota moni ei suuhunsa pane, ja ruokalaji Vorschmack, josta moni kieltäytyy. Se on marketin kallein ja herkullisin valmisruokasäilyke. Lampaan ynnä muun lihaan on lisätty kaksi vuorokautta haudutettu, maustettu kastike, jossa on kuullotettua sipulia, sipulia ja etenkin rasvasilliä.

Kosmoksessa näkee, että jotkut siirtävät kalansuikaleen ja kaprikset syrjään wieninleikkeensä päältä.

Asia on arka ja otsikon valinta kerrassaan typerä. En juurikaan harrasta herkuttelua. Kun silmä välttää, perussardiini suoraan säilykepurkista näkkileivän (koulunäkki) päällä ja juomana esimerkiksi karvaanpuoleista puolukkamehua on käsitykseni autuaallisesta ateriasta. Sesonkiherkut ja ongelmatuotteet jätän nyt sikseen. Aidot uudet perunat, todella tuoreet muikut, meijerivoi ja jykevästi kaasua vatsaan keräävä, melkein polttava ruislimppu on taivas. Onneksi yhdistelmä on käytännössä melkein mahdoton. Viimeksi Savonlinnan torilla sain sen käsityksen, että kehästä on poistunut viimeinenkin kotileipomo, josta limput kiidätettiin suoraan maakiviuunista myytäviksi. Ja Mutkan kauppa lopetti vuosikymmeniä sitten.

Siitä ei ole mahdottoman pitkä aika, kun asiantuntija kertoi minulle, ettei espresso tule koskaan yleistymään Suomessa eikä täällä nähdä ensimmäistäkään Starbucksia. Asia oli siis tutkittu. Se tutkimisesta.

Sushia taitaa saada valmiiksi pakattuna joka marketista. Mainitsemani sosiologinen tutkimus on ehkä osa pari vuotta sitten kirjanakin tulleesta Semi Purhonen ym., Suomalainen maku. Kulttuuripääoma, kulutus ja elämäntyylien sosiaalinen eriytyminen (Gaudeamus, 2014).

Siinä sanotaan ensin koppavasti Pierre Bourdieusta ja sitten seurataan kaikessa oleeellisessa tämän hyvin kauan sitten esittämää matriisia distinktioista. Ostin ja luin Bourdieun pääteokseksi osoittautuneen kirjan tuoreeltaan 1979. Se teki vaikutuksen. Suomessa se julistettiin sekoiluksi ja siinä sivussa kapitalismin ylistykseksi, kunnes tultiinkin siihen tulokseen, että kirja on tärkeä ja kuvaa yksityiskohtaisesti sosioekonomisen aseman vaikutusta kulutuksen valintoihin.

Luin ja kuuntelin kotona Suomessa eri vaiheissa esityksiä tästä teemasta ja ajattelin tätä tieteellistä sensaatiota, että sardiinirasiassa on sardiineja (jotka eivät itse asiassa ole sardiineja) joko öljyssä tai tomaatissa.

Ranskalaisilla on pettämätön kyky kehittää älyllisiä muotivaatteita. Haute filosofie?

En sano tätä pahalla. Puoliksi vahingossa huomasin, että nuoren Berliinissä opettanut Sartre oli kylmästi pöllinyt etenkin Husserlilta keskeiset ideat ja Heideggerilta loput. Kun Sartren tapaan kansallissosialismin maustaa reaalisosialismilla, tuloksena on herkullinen ruokalaji (joka ei maistunut minulle).

Otin suomalaisen kirjan esiin ja liitän sen tähän kuvaksi, vaikka tiedän, että se on vaikea lukea. Keskipiste on keskellä. Pystyakseli on perinteinen – moderni ja vaaka-akseli epälegitiimi – legitiimi.

Olinkin välillä miettinyt, miksi en koskaan lue Apua enkä Seuraa. Ne ovat vasemmalla alhaalla. Sitäkin olen ihastellut, miten hienoja elokuvia Almodovar tekee, vaikka tulee häneltä huonojakin. Se on oikealla ylhäällä.

Kuviossa esitetyn ilmiöryhmän esitti tietääkseni viimeistään Karl Lamprecht selvästi yli 100 vuotta sitten, ja Max Weber kehitteli sitä (Writschaft und Gesellschaft) ja sitten amerikkalaiset ottivat tehosekoittimet esiin.

Muutamia päiviä sitten sivuttiin älykkyysosamäärää ja siis projektiivisia testejä. Kun sosiologien oivallus on ongelmattomasti poimittavissa esiin kahden tuhannen vuode kaunokirjallisuudesta, siis ainakin aleksandrialaisista filosofeista Goetheen ja kumppaneihin, esitän sille nykyhetken muodon. ”Sano minulle, mitä panet leivän päälle, niin minä sanon sinulle, kuka olet.”

Se toivomus on esitetty, että lakkaisin käyttämästä nimitystä ”Kallen räkäkaviaari”, mutta kun tuubissa lukee niin. Tai ainakin melkein niin. Ainakin siinä on reipas Kalle ja sana ”räk”, jonka merkityksestä ei voi erehtyä. Vai voiko?

Kukaan ei ole koskaan tullut kieltämään, kun seisoskelen kyläillessä kirjahyllyn edessä ja pohdin hajamielisesti, miksi ihmiset eivät naulaa pinkopahvia peitteeksi, koska yksityisyyttään voi tuskin pahemmin loukata kuin esittelemällä sitä, mitä luulee hienoksi.

Kävin eilen ostamassa lisää Remestä (ja itse asiassa muutamia työhön tarvitsemiani kirjoja) Mikko Vartiaiselta, ja pelästyin, kun jäin epävarmaksi, mitä myymälälle (Uomatie) tapahtuu. Tontin hän kuulemma on myynyt ja Pasilaan on tiettävästi matka. Mikko tuli New Yorkista ja naureskeli mielissään J. Pierpoint Morganin kirjastolle, jossa kirjojen paikat oli harkittu niin tarkasti, että Mozartin kirjeet ja John Lennonin kirjeet olivat vierekkäin. Siinä on informaation lisäarvoa! Tiedän kirjapainomiehen, jolla on tapana panna kirjat hyllkyyn iiden formaatin (koon) mukaan. Tulos on aikamoinen nähtävyys.

Hakemani kirja oli muuten Kuisman kahden (tai kolmen) ohella Suomen paras yrityshistoria, Örnulf Tigerstedtin laaja Hackmanin kauppahuone. Ja edelleen olen sitä mieltä, että osakeyhtiöiden pitäisi saada äänestää valtiollisissa vaaleissa. Kunnallinen äänioikeus niillä on jo. Ainakin meillä päin.